...hänellä ei ole syötävää. Tai jotain perustylsää leipää vaan. Tai oli toinen pötkö niitä jaffakeksejä, mutta meni jo. Se se onkin yksi ongelmista: että ei voi odottaa. Miksi piti vetää ne keksit, kun laittoi vauvaa nukkumaan, siinä samalla, miksei voinut odottaa, että ensin toinen nukahtaa ja sitten voisi kaikessa rauhassa nautiskella ne. Mutta se nautiskeleminen ei olekaan tässä hommassa se yhdin, vaan malttamattomuus kamppailee kärkisijasta salailun kanssa. Muistan, kun lapsena olisi saanut karkit vasta klassisesti "ruuan jälkeen", mutta monta kertaa hipsin ja salaa otin omani. Joskus myöhemmin, murrosiässä, vielä saatoin pihistää toistenkin.

Meillehän ostettiin jotain hyvää melkein päivittäin. Mutsi on siitä niin tyytyväisenä jälkeenpäin kertonut, että "ainakaan ei varastettu rahaa ja käyty ostamassa salaa, ja kaikilla on hyvät hampaat". HYVÄT HAMPAAT!?! Sehän se riittää helpottamaan oloa, kun kaikkialla haukutaan läskiksi. Tai kun itse rajoittaa elämäänsä läskiytensä vuoksi. Ja jaa, ai ettei syöty salaa vai. No ei sisarukset, mutta muistan ihmetelleeni jo aika pienenäkin; miksi minä en hallitse itseäni? Miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Ei muut ole yhtä kitkuissa makean perään. Se on kuin kirous. Toivoin, että olisi joku lääke joka saisi minutkin syömään makeaa vain sen verran kuin normaali-ihmisen. Hahmotin itseni jo aika nuoresta sairaalloiseksi - mutta silloin puhuttiin vain anoreksioista ja bulimioista. Rukoilin, että joskus joku toteaisi senkin sairaudeksi, ettei hallitse itseään, muttei oksenna. No nyt se on todettu, mutta olispa todettu parisenkymmentä vuotta sitten.

Yksi jännä juttu muuten on, että vaikka paino alkoi nousemaan häikäisevällä vauhdilla seitsemännestä ikävuodesta - kas! koulun alkamisesta - en kuitenkaan ole ollut kuin loppujen lopuksi "pikkaisen pullea" tai ehkä ihan "ylipainoinenkin" koko kouluiän, enkä missään nimessä se sairas mursu, jollaisena itseni näin. Joskus kahdeksanvuotiaana kesän hittivaate oli kirjava narutoppi, mutta kun seuraavana syksynä katsottiin kesäloman kaitafilmejä, häpesin ja inhosin itseäni: miten tämmöinen läski oli kehdannut käyttää tuommoista toppia. Läskit pursuaa ja käsivarret hyllyy. Nyt kun näin sen saman filmin reilu pari vuosikymmentä myöhemmin, meinasin purskahtaa itkuun: minähän olin ihan normaalin näköinen ja kokoinen tyttö, tuskin edes pulska. Se oli aika kolaus, joka pisti hiljaiseksi. Kuinka näin? Toinen samankaltainen, jokavuotinen trauma oli koulukuvat. Joka syksy ajattelin, että ok, nyt mulla on kivat vaatteet ja tukka nätisti, tällä kertaa myös minun kuva on kivan näköinen kuten muidenkin tyttöjen. Ja ei! Kerta toisensa jälkeen siitä kuvakuoresta vyöryi esiin se kuukasvoinen laardipulla. Häpeän kyyneleet poltti kasvoilla, kun vertasin itseäni luokkakuvan muihin lapsiin. Mikä tynnyri! Ja rumakin vielä. Jostain syystä jäi vielä fiilis, että mutsi ja faijakin suhtautui jotenkin ei-ilahtuneesti mun kuviin, että systerin ja broidin kuvia olisi laitettu enemmän esille, lähetelty sukulaisille jne. En tiedä, onko tuo totta, vaiko vain saman sairaan mielen vääristelemä käsitys. Näin jälkikäteen tarkasteltaessa niissä kuvissa onkin ihan tavallisen näköinen pikkutyttö.

Silloinkin, mitä tuosta on, viisi - kuusi vuotta, kun oli se "koko 44"-kausi, pidin itseäni edelleen ihan sairaana läskinä, ja vasta nyt, lihottuani uudelleen, olen vasta nähnyt sen ajan kuvista, kuinka olin ihan sutjakka, tavallisen kokoinen. Vaikka se olisikin nykymaailmassa "iso koko", se oli kuitenkin se juuri minulle sopiva koko, jollaisena olin ihan tyytyväinen, hyväksyin itseni, vaikka hahmotinkin läskimmäksi. Ja kyllähän 170 cm:n pituudella voikin ulottuvuuksia olla sivusuunnassakin. Kun syöpäleikkaushässäkän aiheuttamasta stressistä paino putosi 75:een, en tuntenut oloani enää mukavaksi: oli liian luiseva olo.

Nykyään en enää oikein tiedä mitä peilistä näen. Se on se sama läskihirviö, mutta nyt todellisempana. "Jee" - olen saavuttanut minäkuvani realistiseksi?