Eilen tuli kakkoselta dokumentti Bordellissa syntyneet, jossa amerikkalainen Zana Briski opetti Kalkutan bordellialueella eläville lapsille valokuvausta. Hoo millaisia kuvia lapset ottivatkaan, pari lasta oli ihan mielettömiä luonnonlahjakkuuksia, silti kaikkien tulevaisuus oli enemmän tai vähemmän seurata vanhempiensa jalanjälkiä. Briski yritti auttaa lapsia kouluun, onnistuikin siinä muutaman kohdalla, mutta yhden oli äiti hakenut pois, toinen tullut itse, muutamaa ei vanhemmat edes päästäneet, vaikka paikka olisi löytynytkin. Aika tylyä. Se tuntuu niin julmalta, kun kyse on lapsista, pienistä, harmittomista olennoista, joiden pääasiallinen työ pitäisi olla vain leikkiminen ja maailman ihmettely, eikä valmistautuminen huoraksi 14-vuotiaana. Lisää aiheesta täältä.

Siinä miettimistä yön tiimaan. Maailman pahuus, yhyy... Sitä on sillä hetkellä valmis about lahjoittamaan omaisuutensa maailman lasten auttamiseen, ja lähtemään vielä itse paikan päälle, kunnes aamu koittaa, ja mieli siirtyy askartelemaan sellaisten asioiden parissa, että vitsi kun ei ole varaa ostaa uusia housuja ennen kuin veronpalautukset tulee. No en minä mikään paha materialisti ole, mutta silläkin vähällä mitä turhuuteen laitan, koulutettaisiin varmaan 250 nepalilaista tyttöä ylioppilaaksi. Vaikkakin perheen tulot koostuu opintotuesta, osa-aikapalkasta, kodinhoidontuesta, asumistuesta ja lapsilisistä, se on jossain varmaan 95% maailmaa joku hemmetin vuositulo.

Lapset, oo. Se tuntuu pahalta, kun lapset kärsii. Pienet viattomat. Mutta kun asiaa jää pohtimaan noin silleen henkiseltä kannalta, ei voi tulla kuin siihen tulokseen, että se mikä täällä jyrää on karman laki ja sielunvaellus. Kaikki joutuvat omista teoistaan vastuuseen, mutta silti kaikilla on mahdollisuus oppia virheistään ja jalostua paremmaksi sieluksi. Eikä tämä ole mitenkään ristiriidassa sen parahultaisen harhaoppisen kristillisen uskon kanssa, jonka omaan. Ydin on siinä, että Jumala = Rakkaus (ateistit; älkää kaikotko). Rakkaus on aina yksi ja sama, joka virtaa läpi olemassaolon, ei ole olemassa eri rakkauksia, se on aina sitä yhtä ja samaa, kun se valuu läpi maailmankaikkeuden, virraten ihmisistä toiseen. Se on kuin radiolähetys ja me olemme kuin semmoisia vastaanottavia transistoreita, jotka on joko päällä tai pois, enemmän tai vähemmän kanavia, volyymi on joko hiljaa tai kovalla.

(tarkennuksen vuoksi on kerrottava, että tämä vertaus kehittyi jo joskus eräänä syksyisenä yönä ennen masennuslääkityksen aloittamista, ettei kukaan epäilisi, että nyt sillä menee liian lujaa... - tötsyttelijällehän nämä olisi ihan tavanomaisia keloja)

Tästä olisi helppo jatkaa kaikenlaisiin eksistentiaalisiin höpinöihin siitä, miten meidän on vaan raivattava tiemme tämä pahan maailman läpi rakkauteen "virittäytyä oikealle taajuudelle", ravistelemalla nämä erilaiset ikeet niskoiltamme,  jotka jossain päin maailmaa on lapsiprostituutio, täälläpäin kenties joku tarpeeton itsessä rypeminen ja epäterveen sairaat syömistavat, mutta ehkä jätän sen väliin taikka toiseen kertaan.