Mikä tekee ihmisestä liikunnallisen tai liikkumattoman? Ei näköjään vanhemmat yksin. Mutsi ja faija ovat hyvinkin liikkuvaisia, hyvässä kondiksessa ikäisikseen. Niillä hemmetti on parempi kunto kuin liki 30 vuotta nuoremmilla lapsillansa. Ja lapsuudessa me liikuttiin yhdessä; pyöräiltiin, uitiin, hiihdettiin, luisteltiin, tehtiin kävelyretkiä, telttailtiin, kaikenlaista.

Mutta ei kai koulun liikuntatunnit sittenkään riitä tuhoamaan yhden (tai kolmen) ihmisen halua omatoimiseen, vapaaehtoiseen liikkumiseen? Vaikka, Luoja tietää, he ovat parhaansa yrittäneet. Mutta yhtä traumaattista koululiikunta on ollut monelle muulle, eikä se heitä rampauta loppuiäksi liikkumisen suhteen. Himastako ei sittenkään annettu eväitä sen ahdistuksen kestämiseen, mitä hikiset liikuntasalit tarjosivat? Vai mitä kävi?

Jos minä olenkin ainoa läski kolmesta lapsesta, on sisaruksillakin, kuten kerrottu, omat imbalanssinsa ja sotkunsa. Mutta varmasti yhtä kamalaa heilläkin on liikuntatunneilla ollut. Systeri ujo anarkistinuori, joka vasta nyt keski-ikää lähestyessään on löytänyt sisäisen teinityttönsä (mikä on vähän säälittävää), ja broidi taas alipainoinen, lihakseton nörtti hujoppi. Joten kyse on paljolti oman ruumiinsa kanssa sinuina olemisesta. Koska vasta nyt viime vuosina systeri on alkanut liikkumaan vapaaehtoisesti ja jopa toisten nähden, samoihin aikoihin kun on alkanut käyttämään "tyttömäisiä" vaatteita - eli hyväksymään naisellisuuttaan - ja toisaalta myös tuulipukuja. Broidi toisaalta on fyysisessä työssä, muttei varmaan edelleenkään harrasta muuta liikuntaa kuin pyöräily, jos emäntä päästää ja fillaria ei ole taas pöllitty. Minä sitten pyöräilisin ja uisin taas kun pääsisin/jaksaisin/ehtisin/voisin... Mutta se on semmoista patistelua, kausittaista. Ei sitä, että se tulee luonnostaan. Että tulee huono olo, jos ei pääse liikkumaan, kuten liikkuvilla ihmisillä.

Tämä on toisaalta tekosyy, mutta toisaalta tuli mieleen teoreettinen mahdollisuus, että mulla vaan on yksinkertaisesti huono tasapaino, joka kenties jotenkin liittyisi korviin, siellähän se tasapainoelin sijaitsee. Mutta kun lapsesta asti olen ollut kauhean arka kaikessa semmoisessa kiipeilyssä ja loikkimisessa, ruumiin hallinnassa. Nykyisetkin lajivalinnat on sellaisia vakaita, niissä ei paljoa kaatuilla tai kiidetä. Lapsena mulla oli paljon korvatulehduksia, ainakin kahdesti vuodessa. Jossain vaiheessa korvat oli tosi herkät, painon kädet korville ennenkuin auton ovet suljettiin. Johtuuko se samasta syystä vai olisiko jopa aiheuttanut sen? En anatomiaa niin tunne, onko tulehtuva osa ja se tasapainohommeli kuinka lähekkäin? Mutta jos siellä on joku rakenteellinen vika korvakäytävässä, jotain ahtautta kenties, joka aiheuttaa sekä herkästi tulehtumisen että tasapainohommelin huonon pelaamisen.

Luisteleminen ei ole oikein koskaan sujunut. Jopa jäisillä kaduilla olen helvetin huono kävelemään. Pelottaa. Säikähdän heti ja menen ihan lukkoon jos jalka luisuu epäennakoitavaan suuntaan. Hiihtäminen olisi ok jossain Pohjanmaalla, mutta ihan pienetkin mäet pelotti (enhän ole moista tehnytkään 20 vuoteen), ja yhtään isommat - jotka useimmille varmasti on niitä pieniä - oli niin kauheita, että mielummin kellistyin kumoon kun kestin kiihtyvän vauhdin. Fillarilla taas olen sudittanut aikamoistakin vauhtia, mutta liian jyrkkiä alamäkiä pelkään. Ja jos vauhti kiihtyy liikaa, korvissa soi "mä kaadun kohta mä kaadun kohta mä kaadun kohta...".

Uiminen taas vaatii helvetisti pokkaa tälläiseltä läskiltä, mutta en mä missään Mäkelänrinteessä kävisikään. Ja muutenkin päiväsaikaan, siellä on lähinnä mummoja, mummot on ihania, niitä ei mikään hetkauta, ovat itsekin kaikenkokoisia ja -mallisia, ovat seurallisiakin. Vahvin aseeni on kuitenkin likinäköisyys: tuijottakoot vaan vaikka silmät tippuisi, mulla ei ole siitä asiasta pienintäkään aavistusta.

Ja joskus pukuhuoneessa siitä ihan ottaa kiksejä, kun kainovienot anorektiset teinitytöt vaikenee kauhuissaan toisiaan merkitsevästi mulkoillen. Sitä antaa kaiken löllyä ja roikkua vaan, muistavatpahan olla syömättä, heh heh! - Tai enemmänkin opiksi ihmisyydestä: tämmöisiäkin me ihmiset voidaan olla. Kaikki on mahdollista. Tätä se elämä on.