Onpa tullut kepeitä postauksia tänään ja eilen. Kaipa se on jotain lohduntunnetta tulevasta, että vihdoin, kun lääkärille pääsee, tulevaisuuskin voisi näyttää paremmalta (horjumaton usko modernien psyykenlääkkeiden tehoon ja voimaan!). Mutta elävässä elämässä olen ollut ihan ventti ja naatti ja seis. Onpa hyvä, ettei yhtään pidemmälle mennyt tämä homma. Aiemminkin - jo jokunenkin kuukausi sitten olisi sitä apua voinut tietenkin hakea.

Arkielämästä ei meinaa tulla yhtään mitään. Miehelläkin on ollut niin paljon kouluhommia, ettei ole juurikaan ehtinyt mitään tekemään. Lapsiraasuille joutuu todella kaivamaan ja etsimään vaatteita, kun kolmatta päivää pesukoneen täyttö oli työn alla. Kaupassakäynnit on yhtä tuskaa, kun ei meinaa muistaa yhtä yksinkertaisinta asiaa, mitä sieltä piti ottaa. Tai päättää kahden eri lesepaketin kesken, kumman ottaa.  Muisti pätkii. Voimat ehtyy. Naurettavankin pienet päätökset tuntuvat mahdottomilta. En saa tehtyä asioita loppuun, unohdun haahuilemaan, näpertelemään epäoleellisia, tai sitten vaan lysähdän hetkeksi, kun en vaan jaksaisi mitään, en pysty, en kykene. Mutta on pakko jaksaa, alan taas haahuilemaan ja näpertelemään, kunnes aloitan toisen ja kolmannen asian, eikä mikään oikein meinaa päästä loppuun saakka.

Lapset tahtoisivat seuraa, jutella, nauraa, lukea, leikkiä. Hajamielinen äiti on kuuntelevinaan ja vastailevinaan, mutta tuijottaa telkkaria tai tietokonetta, kunnes havahtuu siihen, ettei edes ymmärrä mitä tuijottaa, kaikki on yhtä puuroa. Ei jaksa, äyskii, tiuskii, unohtuu muualle, on ärtyisä ja unelias. Tai jos onkin messissä, huomaa, että ainakin esikoinen hämmentyy välillä, kun katsoo silmiin, se näkee jotain, mitä äitinsä ei tule ajatelleksi, että kukaan muu näkisi. "Äiti älä itke!" se huudahtaa heti, jos hieron silmiä.

Voisi tietenkin soittaa jollekin tutulle, kysyä mitä kuuluu ja rupatella. Mutta ei nappaa sekään enää edes ajatuksena. Mitä minä muille soittaisin. Mitä minä edes sanoisin? Kiinnostaisiko edes kuunnella, mitä ne puhuvat. Niillähän on elämä. Eikä niistä koskaan edes kuulu mitään. "Älä soita meille, me soitamme teille". 

Ja kaikki on vaan niin yhdentekevää. Mutta onneksi on vielä se horjumaton usko lääketieteen tehoon.