Sai vähän lepuuttaa. Sai vähän kuljeskella metsässä. Hengittää männyntuoksuista ilmaa. Saunoa joka ilta. Kaukana kavala maailma, vai kuinka tuo nyt todetaankaan.

Tottakai lapset järjestivät tohinaa, mutta ei ollut ihan yksin tai väsyneen/kiireisen miehen kanssa siinä tilanteessa. Ei tarvinnut pukea kuin itsensä ja toinen, vapaavalintainen lapsi. Sai kuunnella sitä ihanaa esikoisen pulinaa, kuunnella vain, ei tarvinnut koko aika olla itse läsnä.

Asetin itselleni säännön: kun tullaan takaisin, pidän huolen, että teen yksin ainakin 45 min kävelylenkin ainakin kolmesti viikossa. Tähän odotusaikana lääkärikin määräsi, mutta se sitten vähän jäi, ei ollut hyviä kenkiä, nyt on, ei voi valittaa, ei ole tekosyitä. Tuolla tuli huomattua, etten olekaan ihan-aivan-pahimmassa rapakunnossa. Kun kävelen yksin ilman 10 kilon punnuksia tai sinne tänne hyppelehtiviä parivuotiaita, kävelen ihan reippaasti, ja jaksankin aika pitkälle. Kyse on vain tahdonvoimasta. Ja siitä, että saa aikaiseksi lähteä.

Niin, ja alkeellisen vatsalihasjumpakin aion pyrkiä pitämään päivittäisenä. Sitä nelinkontin käsien nostelua, minkä fysioterapeutti opetti synnärillä, ja joogakirjasta napattu selinmakuulla jalkojen nosto suorana, yksi kerrallaan (ja molemmat joskus tulevaisuudessa...). Ne ainakin ehdin tekemään koska vaan, jos en kummemmin joogaamaan. Jos vähän, edes pikkuriikkisen saisin ruotoa suoremmaksi ja vähän mahaläskejä häviämään, olisi vähän parempi fiilis itsestä, ja sitten pärjäisi hiukkasen paremmin näiden ahmimisten ja masennusten kanssa. Utopistista ajattelua. Orastavaa optimismia?