Siivousasioissa on tullut skarpattua. Liputin itselleni eilen, kun tajusin jo viikon pitäneeni kämpän melko siistinä. Se on sinänsä yksinkertaista, kun saa rytmin päälle. Vauvan alettua ryömimään, yleinen siisteys on aika essentielli kysymys talossa. Astianpesukone on ihan loistomasiina, vaikka sitä hieman vastustinkin (mutta mieshän se olikin, joka enimmät tiskasi). Koska siisteys alkaa keittiöstä, ja ankea, haiseva tiskivuori on varsin luotaantyöntävä näky, sellaisen kohdatessaan muutkin siivousinnot latistuu. Mutta nyt kun tiskitilanne pysyy hallussa, on helppo hilpasta luudan- ja mopinvarteenkin (pikkulasten kanssahan tuo imurointi pelottavuutensa vuoksi on aika kortilla). Kyllä tekniikka on ihmeellistä!

Ja kahvikin! Sillähän mä olen doupannut itseäni touhukkaksi. Nimim. "Iloisesti koukussa!" tai "Elämäni Bongista Bodumiin".

Mutta sitten - jos olenkin ollut esimerkillinen kotirouvan töissä, tapahtuu iltasella nuupahtaminen. Veto vaan loppuu. Ei niinkään fyysinen, vaan henkinen. Näköjään sitä energiaa on vain tietyn verran, ja jos "saakin jotain aikaiseksi" suuntamalla sen joihinkin vähemmälle jääneisiin asioihin, ei sitä riitä enää niihin normaalirutiineihin. Tuntuu ihan kamalalta, kuinka vähän ollaan ulkoiltu viikon sisällä. Yhdessäkään kerhossa tms. ei olla käyty myöskään. Nyt viikonloppuna oli vielä ohjelmaa molempina päivinä, on aika ventti olo, onneksi sentään sain nukuttua päikkärit tyttöjen kanssa. Mutta huomennakin on ohjelmaa. Ja ylihuomenna. Ja torstaina... Mä en jaksaisi, en millään. Ei kiinnostaisi, ei ollenkaan. Ei onnistu itsensä liikkeelle piiskaaminen. Turha sanoa masentuneelle, että "ota itseäsi niskasta kiinni". Tähän on kaikenlaisia sanontoja, jotain veden kaatamisesta sangosta toiseen tms.? Anyone?

Ja perjantaina oli jo semmoinen olo, että mä olen vaan tyhjä kuori, jonka sisällä on toimimaton kone, sekä iso, musta lyijynpainoinen möykky kaikkea kuonaa, enkä pystyisi mitään tekemään paitsi käpertymään ja vajoamaan. Mutta sitten on pakko. Lasten kanssa on pakko. Miehenkin kanssa on pakko. Hyvänä puolena se, että täytyy pysyä liikkeessä. Huonona puolena se, että näin sitä palaa loppuun jossain matkalla leikkipuistosta mikrokuitumopille.

Semmoista oli ilmassa jo toissakeväänä, ennen tuota edellistä raskautta. En mitenkään osannut ymmärtää olevani masentunut, minullahan oli melkoisen kelpo mies ja maailman ihanin tytär - ja omasta mielestäni ne aiemmat masennusnotkahdukset oli johtuneet juuri siitä, että olin niin yksin ja nimenomaan ilman lasta. Nyt olisi kaikki ollut hyvin, miksi emäntä sitten hyytyy? En edes tajunnut sitä siinä vaiheessa, kun olin parin kuukauden ajan vakuuttunut siitä, että mulla on poskiontelo- tai korvatulehdus ja ramppasin lääkärissä kyllästymiseen asti, eikä mitään löytynyt. Sitten jostain miehen pikku epärehellisyydestä, tai pikemminkin asioiden kertomatta jättämisestä ja kevyestä vääristelystä, bragasin ihan kybällä, romahdin ihan totaalisesti, taivas tippui niskaan ja seinät päälle,  ja mutsi tuli huomauttaneeksi, että olisikohan nyt hieman voimat loppu. Silloin ihan asianlaidan tajuaminen auttoi siihen asti, että tupsahdin raskaaksi, josta ilmeisesti tulvahti jotain onnellisuushormoneita elimistön täydeltä, että olin enimmäkseen ihan ok ja tasapainoinen yksilö. Jopa sen pimeän talven yli, joka yleensä on tuntunut vaikealta - tai tehnyt asiat entistä vaikeammaksi.

Mutta nyt taas, hupsahdettiin kuoppaan, ja mennään aika pohjalla.