Aamupäivisin vetäisen sen kahvin ja saan siitä semmoisen puuhakkuuspiikin, että pyyhin ja hinkkaan talon siistiksi suunnitellen samalla suurempia projekteja jotkat toteutuu jos toteutuu. Ikkunat pitäisi pestä. Kaapit pitäisi järjestellä. Kaikenlaista.  Pitkään kestäneen horroksen jälkeen olisi monenmoista tehtävää. Jopa lievästi pakkonmielteenomaista. Ja ai ja voi mihin kuntoon epäjärjestyksellinen mies onkaan astiat ja liinavaatteet saanut. Ei saisi tietenkään valittaa, kun toinen tekee, mutta...

Miten jaksaisi kaiken tehdä? Kofeiini ei riitä pitkälle. Päässä soi Rolling Stonesin klassikko "...and she's running to the shelter/of the mother's little helper...". Jooo-o, heh heh, pitäis vetää joku viikon pirtsakkatempaus, olisipahan perimmätkin nurkat siistinä ja emäntäkin sutjakassa kunnossa kun ei muistaisi syödä, ehe ehe.

Mutta että mulla ei vaan ole tarpeeksi energiaa. Silloin kun blaadasi, oli loistotekosyy, että oli niin jumissa, ettei saanut mitään aikaiseksi. Asiaa ei tarvinnut käsitellä sen pidemmälle. Nyt on moinen harraste jäänyt, enkä edelleenkään saa mitään tehtyä. Tai sain hetkittäin jossain vaiheissa, kun elämä oli mukavaa ja oleminen kepeää.

Nekin kaudet on oikeastaan koko elämän ajan olleet aika vähissä. Kun ajattelee, että "olisinpa taas ok", hetkittäin tajuaakin jäädä miettimään sitä, että miten niin "taas"? Koska se aika on oikein ollut, että kaikki on ollut ok? Ja sitä miettiessä mennään koko ajan taaksepäin ja taaksepäin, enkä oikein tiedä vastausta. Saa keriä koko nauhan alkuun johonkin lapsuuden päiviin, ja silloinkin oli omat varjonsa, omat epävarmuutensa, jostain sieltä niin pitkältä kuin vain muistaa.

Tämä saakin sitten epäilemään koko kuviota. Mikä mättää tässä tapauksessa "t.", mistä tämä psykofyysinen hajanainen kokonaisuus onkaan oikein rikki? Sieltä "psyko"- vai "fyysinen"-puolelta? Jos mun elämässä ei oikeastaan olekaan koskaan ollut mitään sen suurempaa pielessä, jos koko masennus onkin vaan sitä, että mun aivokemia ei vaan yksinkertaisesti skulaa kunnolla? Kun yleensä tulee kelattua kuviota niinpäin, että psyyken tahrat tuhrii sen aivokemiapuolen ja lamaa sen masennukseen. Mutta jos se meneekin toisinpäin, ja fyysisen puolen pätkiminen aikaansaa ankeat tulkinnat sielullisella puolella. Että kaikki olisi ollut aina ok, mutta mä vaan näen asiat väärin, koska mun aivot ei toimi ihan oikealla tavalla?

Jos minussa vaan ei jostain synnynnäisestä syystä vaan ole tarpeeksi virtaa? Akkuja ei vaan alkujaankaan ladattu tarpeeksi?