Toisaalta, aina välillä tulee mieleen, että kuinkakohan paljon asiat korjaantuvat sitten tulevaisuudessa, kun esim. menen takaisin töihin. Kun mies valmistuu ja saa päivätyötä, tulee joskus viiden jälkeen kotiin sen sijaan, että lähtisi silloin töihin. Että saisi sitä "omaa aikaa". Että saisi jotain omaa tilaa. Harrastuksia! 

Harrastukset voisi olla asiallisia, kerran - pari viikossa kansanopistoon kurssille. Kai tämä tämmöinen himassa nyhjääminen saa kenet tahansa uskomaan, että on huono ihminen, josta ei ole mihinkään.

Aika heikoissa kantimissa tämä elämä mulla on. Se, että lapset ovat niin ihania, ei kuitenkaan riitä täyttämään koko elämää, kuten joskus aiemminkin taisin jo todeta.

Ja puhutaan aina niistä sosiaalisista verkoista. Mitä mulla on? Eipä mitään. Taakse jääneitä tuttavuuksia. Satunnaista kanssakäymistä muutaman ystävällismielisen ihmisen kanssa. Mutsi on ainoa, joka soittaa. Aika surkeaa. Sitten tietenkin sitä leikkipuistolässytystä, mutta sen ainoankaan järkevän ihmisen kanssa en mitenkään päässyt eteenpäin näissä ystävyysjutuissa. Monta kertaa meinasin puuskahtaa, että vaihdetaanko numeroita, vois joskus käydä vaikka kahvilla, tai jotain sellaista, mutta enhän minä semmoista haldaa. Ajattelee, ettei tuo minun seurastani ole kuitenkaan niin paljon kiinnostunut. Nyt on tainnut jo palata töihin, olen yksin, yyy yyy, itsesääli itsesääli.

Sitten taas semmoiset ei-itseä-kiinnostavat yksilöt kerrassaan uivat liiveihin - MIKSI?, hyvä ettei suunnittele jo lastemme häitä, enkä pääse räpiköimään pakoon, vaikka aivoihin sattuu, kun toisella ei ole mitään järkevää sanottavaa mutta suu käy jatkuvalla syötöllä Ja jos yrittää siirtää keskustelua vähän syvällisemmille tasoille, kuin että koska pojat meni nukkumaan, koska heräsivät, mitä söivät, se tuijottaa mua tyhjä katse silmissään, hokee "joo, joo, joo" kärsimättömänä ja lopetettuani lauseen palaa siihen tyhjään pälinään.

Tai sitten oli se naapurinrouva, jonka elämän täytti meikit ja vaatteet. Lapsi oli semmoinen kiva koriste siinä sivussa. Häläpälä meikit vaatteet häläpälä. Paljonko tämmöinen läski jaksaa jotain vaatteita miettiä, meikkejä taas on tarpeeksi, mitä niistä hölisemään jos ei jotain uutta sanottavaa ole, ja vaikka kuinka hoikka olisin, ei tuo pintamuoti ja sen kritiikitön seuraaminen ole niitä nk. mun juttuja.

Joskus ahdistaa, että miksi nämä bimbot ja dillet tarttuvat muhun kiinni, olenko sittenkin niin tyhjänpäiväinen ihminen ja kuvittelen itsestäni vaan muuta? Vai ajattelevatko ne todella, että olen samoilla taajuuksilla jossain häläpälä-meikkiläpinässä, vai ajattelevatko pelastavansa kaltaiseni nuhjuisen moukan, karvaisen luolanaisen. Olenko vain liian kiltti?

Sitten ne "samis"kaverit on jossain kaukana, maantieteellisesti, enkä osaa sitten liikaa pitää yhteyttä, aina ajattelee, että tulisi olla velvollisuus olla kykenevä ottamaan vierailukutsun vastaan kun soittaa jollekin, muuten tulee vain tehtyä tyhjiä, epämääräisiä lupauksia, ja näin soittelut jää vähiin. Ja toisaalta ajattelee, että eivät ne minua kaipaa kun eivät koskaan soita...  Yyy yyy, itsesääli itsesääli.

En ole kuitenkaan niin täydellisen kykenevä semmoisiin tasapainoisiin, tavanomaisiin, runsaisiin ihmissuhteisiin. Ensinnäkin juuri se, että olen nirson ynseän valikoiva sen seuran suhteen, jossa viihdyn. Toisekseen, en osaa enkä jaksa olla liikaa yhden ihmisen kanssa tekemisissä, vaan täytyy aina vähän levähtää, että olisi mukava nähdä, ja ahdistun, jos joku roikkuu sitten päivittäin kaikessa mukana ja kiinni. Että sitten kaikki pitäisi tehdä yhdessä. En jaksa olla mikään siamilainen kaksonen, ja tätä taas ilmeisesti suurin osa väestöstä harrastaa kaveruussuhteissaan.

Rakkain ystäväni on juuri samanlainen näissä asioissa. Nähdään harvakseltaan, puhutaan järkeviä, pohditaan asioita. Nyt olemme nähneet aivan liian harvakseltaan, kun molemmat olemme keskittyneet tähän lastentekoon viimeiset neljä vuotta vuorotahtia. Sitten toisaalta hänenkin osaltaan pelkää, että ei se minua enää kaipaa, yyy yyy, itsesääli itsesääli.