Mä olen ihan passiivi koko ämmä. Talo hukkuu sekasortoon, kaikkea pitäsi tehdä, kaikkialle pitäisi lähteä, enkä mä saa mitään aikaiseksi. Mies vajoaa - tottakai - epätoivoon, kun tulee myöhään väsyneenä töistä kotiin, ja talo on kuin pommin jäljiltä. Kyllähän esikoinenkin laittaisi jo paljonkin tavaroitaan paikoilleen, jos vaan saisin käskytettyä. Ja jos mä edes aktiivisti viettäisin lasten kanssa edes enimmän tästä ajasta, mutta ei, se on tätä kyhjöttämistä. Kyllähän me luetaan kirjoja, piirretään, leikitään, sellaista, mutta tämä pään anemia vie sitten välillä ihan autistiseen tilaan, etten näe tai kuule kunnolla, mitä ympärillä tapahtuu, näperrän vaan jotain koneella tai selaan lehteä siitä mitään edes tajuamatta.

Kai se on sitä oman ajan puutetta, aivot menee väkisin siihen off-asentoon, kun sitä niille ei muuten suoda, samalla tavalla, kun alkaa näkemään valveilla unia, jos ei suo aivoilleen uniaikaa riittävästi.

Ja sitten on niin tuskainen olo, että ihan itkettää, kun olen huono äiti ja vaimo.