Ihan onnellisen aamun keskellä mies räjähtää, kun puheeksi tulee edesmenneen mummon irtaimisto. Kaikki on kuulemma roskaa, mitä olen sieltä tänne tuonut, hän kantaa kaiken roskikseen, jos en pakkaa niitä kamoja omaan vaatekaappiini. Telkkari. Kaikki lähtee yhdestä helvetin telkkarista.

Minä sitten märisemään mutsille, sillä tämä purkaus vaikutti myös aikeisiin erinäisten huonekalujen siirtelystä - ja toisekseen olin niin ahdistunut, niin pihalla, niin loukattu, että oli pakko purkaa pahaa oloa, ettei pää räjähtäisi. Mielessä vilkkui junanraiteet ja ranteiden viilto päällimmäisinä asioina. Ja mun yleinen riitatilanneparanoia "se yrittää tehdä mut hulluksi ja saada mut tappamaan itseni, jotta se pääsisi tästä suhteesta eroon ns. puhtaasti".

Se sitten ilmoittaa vakaasti, että meidän tulee erota, hän ei jatka tällaista, että aina kun riidellään, soitan vanhemmilleni ja valitan, miten kamala se on, jonka seurauksena ne pitävät häntä ihan hirviönä. Virheet lauseessa: aina - valitan siitä - pitävät hirviönä; en soita läheskään aina, mutta silloin, jos riita koskee perheasioita, tai jos ahdistus lyö yli. Toisekseen, en hauku sitä, en ehkä mainitse lainkaan, puhun omasta pahasta olosta ja epätoivosta kenties tulevaisuuden suhteen. Kolmannekseen, ne eivät mitenkään pidä miestä pahana, ovat itseasiassa on enimmäkseen sen puolella: "no ehkä sä et nyt ihan ymmärtänyt", "älä nyt ota noin rankasti", "ei se sitä varmastikaan tarkoittanut noin" jne. - mikä on tuttua kolmelta vuosikymmeneltä, että jostain syystä mutsi ja faija ovat enemmän tai vähemmän sen toisen kannalla, ja se oma lapsi on enemmän tai vähemmän väärässä.

Siinähän täyttelee asuntohakemuksia. Minä vauhkoonnun, että jos lähdet, niin lähde samantien. Pakkaa kamasi ja nosta kytkintä, älä jää roikkumaan hetkeksikään, jos olet päättänyt mennä. Semmoista keikkumista ja epävarmuutta nämä kaikki muutamat vuodet ovat olleet, että jos on loppuakseen, loppukoon sitten vihdoin nyt, eikä vasta kymmenen vuoden päästä. Tämä sitten alkaa pestaamaan esikoista mukaansa. Joka ei tietenkään ymmärrä koko asiasta mitään, paitsi, että äiti ja isä käyttäytyvät hieman pelottavasti. Minä marssittamaan lapsia päiväunille, että pääsevät tästä painajaisesta. Ei päästä tyttöä. Minä hermostumaan. Saan tytön mukaani, mutta hävettää mainita, ettei kaduta, kun siinä tohinassa läppäsin miestä päähän kämmenellä.

Jos ei lapsia olisi, olisin varmaan flipannut täysin ja ensimmäistä kertaa eläessäni purkanut fyysiset aggressiot. Minä, vanha hippi, väkivallan suuri vastustaja.

Mutta jos lapsia ei olisi, tässä tuskin oltaisiinkaan. Homma olisi kyllä tyssännyt heti ensimmäiseen julkitulleeseen pettämi|seen tai -syritykseen. Nyt sylettää, miksen pistänyt kävelemään silloin, vaikka olinkin kukkeasti paksuna. Tai silloin, kun esikoinen oli vielä pieni vauva.

Esikoinen ei nuku, lähdetään sitten pyörimään kaupoille. Yritän kovasti keksiä jotain ajankulua. Mennään kahvilaan, tehdään jotain kivaa. Käydään ruokakaupassa, pyöritään parissa muussa. Istuskellaan ja kulutetaan aikaa. Koko ajan ihan hajoamispisteessä. Silmät on turvonneet ja muutenkin näytän kamalalta, huomaan, kuinka ihmiset tuijottavat kamalaa ilmestystä kirkkaana syyspäivänä. En välitä. Kunhan pysyn kasassa. Väsyttää. Voisin lysähtää keskelle katua parkumaan. Mutta en voi. En saa. Tyttöjen takia.

Lohturuokaa. Melkein otan sitä kaupasta, mutta sanon tiukasti itselleni, että lopeta läski, siksi näin käy kun olet niin läski. Ei se uhoaisi eroavansa, jos olisit hoikka ja nätti. Lopeta läski syöminen, ainakin miestä harmittaisi, kun eron jälkeen et olisikaan tuollainen läskivuori.

Mutta kauanko meni. Kunhan esikoinen nukahti, vedit paskapääläski heti neljä eskimopuikkoa pakastimesta ja koko paketin vanilijariisiä. Söisit lisääkin muttet jaksa kun olet niin veltto. Kauanko kesti karkkilakko.

Tyttöjen takia roikut siinä vaikka kuuluisit sinne kiskoille.