Taas todistan ihan olemassaolollani sen, miten vaikeaa ellei jopa mahdotonta masentuneen ihmisen on olla ihmissuhteessa. Heti, oitis ja samantien, kun on miehen kanssa pienen pienikin kränä, mä heitän sen siihen että aijaa, sä olet aina inhonnut mua ja pitänyt mua tyhmänä ja rumana ja nyt olen vielä läskikin, niin sä aiot päästä musta eroon ja etsiä sen kauniin, hoikan ja korkeasti koulutetun naisihmisen, joka pitää kodin jatkuvasti tip-top -kunnossa eikä suutu koskaan mistään, yhyy yhyy itsesääli itsesääli.

Kieltämättä sen täytyy olla miehelle aika rankkaa.

Ja niissä aiemmissa masennuksissani kun aina ajattelin, että kyse on vain mun yksinäisyydestä, ja kunhan vain joku minuakin rakastaisi, kaikki olisi hyvin ellei täydellisesti... Ja sillä masennuksella, huonolla itsetunnolla ja hysteerisellä takertumisella karkoitinkin useamman kuin yhden kandidaatin. Tajusin yhtälön mahdottomuuden vasta, kun olin itse samassa tilanteessa sinä toisena osapuolena. Palvottuna oleminen ei ole kivaa, jos sillä toisella ei ole mitään muuta elämää tai annettavaa.

Paras keino päästä toisesta eroon on öinen kännipuheluvollotus, vaikka soittaja itse kuvittelisikin sen toimivan juuri päin vastoin.