Kaupasta kotiin kävellessä päässä myllertää toisaalta ylpeys siitä, etten ostanut itselleni mitään mätettävää, ja toisaalta ahdistus siitä, että en. Kioskin mainokset neljä Kismetiä 2 €:llä hyppii silmille: otan noita kaksi settiä ja vedän kerralla naamaan! Pystyn ohittamaan tämänkin vision totettamisen, kiitos mukana olevan jälkikasvun. Joku on tiputtanut maahan suklaapatukan puolikkaan, ja hyvä jos nyt en sitä suoranaisesti himoitse, se muistuttaa, että tuollaistapa en ole aikoihin syönyt, ja ne hallitsemattomat impulssit aivoissa houkuttavat: arvaa miten semmoinen helpottaisi oloasi! Kokeile vaikka!

Kerran yksi tuttu kertoi olevansa dipsotantti, tuurijuoppo. Ja voi, sepä olikin toden totta, parin keikan jälkeen en enää uskaltanut lähteä sen kanssaan mihinkään, missä alkoholia edes myytiin. Aina meni överiksi. Ja jos se ei enää saanut muuten lisää, se osti pilsneriä, sillä "kaksi ykköstä vastaa nelosta!". Kivaa!

Vähän sellainen minäkin olen tässä BED:issä. On erilaisia alkkiksia - niitä, jotka juovat joka päivä vähän, mutteivät mitenkään änkyrään, niitä, jotka juovat joka päivä reippaasti, ja niitä, jotka eivät juo päivittäin, mutta yhden saatuaan brakaavat totaalisesti, eikä loppua näy ennenkun on taju kankaalla. Vähän samallalailla tämä syöminenkin menee. Tai no ei, on se melkein joka päivä jotain. Tai tämä on sitä kieltämysvaihetta. Jos ohimennessään kiepaisee pari keppanaa, ei se ole ollenkaan niin paha kuin että tinttaisi koko illan. Mutta kun menee baariin yhdelle, meneekin kymmenelle. Mulle noi kepuskaiset on vähän "sitä mitä kaapista sattuu löytymään". Se baari-ilta on sitten sitä kun tarkoituksella mutta aikomatta ostaa jotain vartavasten, mikä katoaa oitis syöveriin kun kotiin pääsee.

Olen siis hieman kai kuntoutunut - on aika harvoin kun ihan itselleni sen sallien jotain semmoista ostan. Sitten on tietenkin niitä kiertoteitä ja selityksiä. Litra jäätelöä "kun oli niin halpaa". Paketti keksejä "kun tulee vieraita". Mitä milloinkin.

Mutta lähinnä tämä on semmoista kieltämyksessä elämistä olosuhteiden pakosta, ei siksi, että todella tuntisin itseni tervehtyneeksi ja "pystyisin kuuntelemaan tunteitani". Se on sitä, että mies nalkuttaa. Se on sitä, ettei tahdo lastensa näkevän. Mutta tilaisuuden tullen brakaan heti, kuten kunnon dipsotantti ainakin.