Mistä johtuu tämä aaltoliike elämässä, että heti kun kaikki menee hyvin ja hienosti tai ainakin ihan jees, seuraavassa hetkessä romahtaa ihan sinne aallonpohjalle ja alemmaskin. Koskaan ei saisi luottaa aurinkoiseen päivään, aina pitäisi kyynisenä odottaa, että no niin, kohta kuitenkin kompastutaan ja jos ei, niin universumi itsessään vetää maton jalkojen alta.

Paskaa, ihan paskaa.

Mä en ole niin kova, että kestäisin näitä toistuvia töyssyjä. Siksi olenkin itseni vuorannut läskillä iskuja vaimentamaan. Mutta ei se oikeasti auta. Täytyisi olla henkistä lihasta, että olisi kovuutta. Läski on velttoa ja löysää.

Luojalle kiitos pienistä tyttösistäni, he ovat ainoa elämääni ylläpitävä asia.