Vanhemmat, jotka tuovat tuliaiseksi lomamatkalta  400 g jätti-Tobleronen, eivät todellakaan ole huomanneet mitään sairaalloista tyttäressään. "Kun ei teille voi tuoda viinaa tai tupakkaa."  Ja samanlainen miehelle. Miksi helvetissä?!? Eihän se edes syö suklaata. Arvatkaapa kuka senkin sitten syö! Eikä mene kauaa.

Oma meni jo. Piilotin sen raadon keittiön kaappiin, toivoen, ettei ulkopuoliset tajua sen tyhjenneen jo kauan sitten. Se toinen tuijotti pari päivää keittiön pöydältä mua, herättäen ristiriitaisia tunteita. Tiesin, että se aiheuttaa vain ongelmia. Mutta sen kultainen, kutsuva hohde. "Syö minut", se kuiski. Mies - paskiainen! - sitten oli realisti. "En minä tätä sinulle haluaisi antaa, mutta kun en itsekään syö...". Rakkaani, pian olemme kahden... Ei ihan kahdenkaan, tytöt on hereillä, mutta eivät huomaa mitään, kun äiti kaartaa keittiön kautta. Tietenkin olisi järkevää odottaa edes, että tytöt nukkuisivat, esikoinen edes, jotta voisi ihan istua ja nauttia, mutta eihän tässä viime kädessä mikään nautinto olekaan kyseessä. Kun alkkis saa pullon hienoa viskiä, odottaako se iltaan, että pääsee siemailemaan siitä siivut hyvän cigaarin kanssa? Etteiköhän pistä samantien losottaen pohjanmaan kautta.

Lohtua, yhyy. Taas oli jotain perheriitaa ja koin itseni niin väärinymmärretyksi ja yksinäiseksi. Yhyy, perkele. 800 g lohtua, joo. Sehän on melkein kilo!!! Olisipas hirveää tietää, montako kiloa läskiä siitä tulee. Valkoista, löllyvää läskiä, joka pingottaa vaatteet kamalista paikoista ja hyllyy kävellessä. Melkein tekee mieli oksentaa, että pääsisi sen valheellisesta otteesta, huijari, oli vain hetken suussa ja nyt tunkeutuu sisemmälle, tekee kuvotuksen oloa vatsassa ja jatkaa matkaansa läskinvalmistuskeskukseen. Mutta enhän minä oksenna. Eikä olo ole yhtään helpompi.