Ei kaikesta voi vanhempiaan syyttää. Kyllähän ne ovat tehneet kaikenlaista ihan pintapuolisesti ok. Yleisesti ottaen ihan kunnon vanhemmat. Mutta minkä ovat vikaan tehneet, kyllä sitten koulu viimeisteli kaiken.

Yksi mielenkiintoisia havaintoja elämästäni on, että 7-vuotiaaksi saakka olen ollut melko normaalipainoinen, vähän allekin. Kun koulu alkaa  - viuh! painokäyrä hujahtaa jyrkällä mutkalla ylöspäin.

1 - 3 luokkien opettaja oli semmoinen vanhanajan kansakoulunopettaja. Polki harmoonia aamunavauksissa. Oli se kai ihan kivakin, mutta eikö pikkutytöt aina idolisoi opettajansa. Mutta tuskin sieltä mitään huippupedagogiikkaa meille tarjottiin. Eiköhän se ollut sitä linjaa, että syökää mykynne loppuun tai menette nurkkaan seisomaan. Pahinta oli, että se oli naimisissa ukon kanssa, joka oli systerin opettaja. Sisko kun sitten railakkaasti rääkkäsi mua välitunneilla ystäviensä kanssa, oli pariskunta yhtä mieltä siitä, että tämä on kodin asia, ja kotonahan ei tietenkään kukaan sanonut mitään. "Älä viitsi kiusata siskoa". Auttoipa paljon, etenkin niiden muiden, sen luokkakaverien suhteen. Systeri on aina pyörittänyt koko sirkusta meillä himassa; mutsi ei pystynyt eikä faija jaksanut. Välillä sitten melskasivat, muttei se asioita mihinkään suuntaan muuttanut.

Kouluterveydenhoitaja. Se oli kamala natsi. Se inhosi mua ja osoitti sen aika suoraan. Se jaksoi aina vääntää noista painoasioista sellaiseen v-mäiseen, naljailevaan sävyyn. Ahdisti aina joutua sen kouriin. Mutsi on kertonut, että niillä oli mennyt sukset ristiin siskon asioissa (ujoudesta) ja ilmeisesti sain siitä sitten osani. Joskus oli lääkärintarkastus ala-asteella, josta terveydenhoitaja kävi puhumassa luokassa, ja kertoi ja painotti, että hän ei ole sitten paikalla, olette ihan lääkärin kanssa kahdestaan. Näin olikin muiden kanssa, mutta kas! Kun hänellä olikin kaikennäköistä paperia ja muuta siinä, että pyöri vahvasti paikan päällä koko mun tarkastuksen ajan. "Mitenkäs tämä painokäyrä nyt näin menee?" kysyy lääkäri ja hän vastaa taustalta iloisena kujertaen "Se on perheessä, vanhemmat on aika pullukoita". No äiti vasta meidän jälkeen ja isä ei kyllä edelleenkään, yritän mumista väliin. Paljonko auttaa. Hän esittää spekulaationsa kodin ruokavaliosta ja puutteellisesta liikunnanharrastuksesta. Yritän puolustautua, mutta huomaan kyllä olevani 2-1 -tilanteessa. "Älä nyt kuule joka päivä sitä karkkia syö!". Ja muita kuolemattomia viisauksia.

Liikuntatunnit. Nyt-liitteessä on ollut juttua tuosta nk. kunujaosta. En mä tiedä, millä nimellä sitä meidän koulussa kutsuttiin, mutta viimeinen mä aina olin. Tai ainakin sitä pohjasakkaa, josta pätevämmät sitten tikulla sörkkivät pakon edessä. Oli ehkä pari muutakin. Ja sitten kaikki nämä suoritukset, joissa yksi tekee ja muut istuu katsomassa. Siinä paksu tyttö puuskuttaa naama punaisena ja prinsessat tirskuu rivissä. Hyvä show. Parasta liikuntatunneissa oli sitten joskus yläasteella suunnistus, mikä tarkoitti sitä, että istuttiin kannonnokalla röökaamassa ja kyseltiin ohikulkevilta, osallistuvilta oppilailta vastaukset. Ja sitten opittiin lintsaamaan. Oli menkat. Jalka tosi kipeä. Ei voi. Lupalappu terkkarilta (joka silloin oli jo vaihtunut vähän empaattisempaan yksilöön).

Joskus ekalla - tokalla ahdisti välitunneille menokin. En tiedä miksi. Kai siellä sitten kiusattiin, muidenkin kuin perheenjäsenten toimesta. Oli mukavampi jäädä sisälle. Aina oli päänsärkyä tai vatsa kipeä. Tiesin kyllä, että kaikki tiesi sen feikkaamiseksi, mutta pistin koko 8-vuotiaan vakuuttavuuden peliin, niin eihän opettaja muuta voinut, no hyvä on, ole sitten sisällä.

Soitteli se joskus mutsille, muistan senkin, korvat punasena kuuntelin ja pelotti, että mitä ne nyt puhuu. Jotain puhetta oli huomion kerjäämisestä. Ja minä vihaisena että helvetti, oma äiti nolaa vielä lisää, eikä yhtään tule back-uppia. Mutta ei siitä koskaan puhuttu mutsin kanssa sen kummemmin. Oli aina vaan semmoinen painostava hiljaisuus. Ikävät asiat vaietaan, niin kaikilla on kivaa.

Jo ala-asteella opin lintsaamisen jalon taidon systeriltä, vai olisikohan tuo ollut jo tarhassa. Muistan hyvin, kun huomasin, että ensin se oli ihan ok, nyt se valittaa olevansa kipeä. Lähdin siihen sitten mukaan ja opin, että tämähän on ihan jees olla himassa vaikkei mikään vaivaakaan. Joskus - jos mutsi uskoi - se vielä sitten hemmotteli. Yläasteella olin jo ihan pro. Ysillä oli poissaoloja semmoinen määrä, mikä hipoi jo luokaltapääsyn rajoja. Ihmettelen, ettei siitä koskaan tullut kummempaa sanomista, kun kanssalintsaajia kovisteltiin. Johtuisiko tuosta, että kuitenkin revin toisista aineista vielä hyviä numeroita - päästötodistuksessakin on vielä ainakin yksi kymppi, kuvaamataidosta.

Yläasteenkin luokanvalvoja inhosi mua. Se harrasti kummaa ajojahtia. Ja olihan niitä selkkauksia sen kanssa. Olin liian äänekästä vastarintaa. En ollut niitä kilttejä hikareita, mutten ihan myöskään sitä tarkkis-wannabeporukkaa, niitä pahoja tyttöjä, tiedättehän. Olin kummallinen friikki. Eikai siinä mitään, mutta sitten pitäisi älytä olla hiljaa ja viillellä itseään vessassa. Mutta ei se vielä silloin ollut muotia.

Eikä kukaan koko yhdeksän vuoden aika tullut kysyneeksi, että onko sulla paha olo ja miksi? Tiedätkö itsekään? En tiennyt. Kerran terkkari - se humaanimpi - varasi mulle ajan koulupsykologille, silloin se ei ollut vielä mitenkään mediaseksikästä, vaan hullujen hommaa. Se oli semmoinen hiljainen parrakas ukko. En sitten tiennyt mitä sille puhua, aloin kertomaan miten toiset kiusaa, ja kun se puhe jäi vähän epämääräiseksi, se käski mun kirjoittaa viikon ajan ylös, mitä, miksi ja koska mua on kiusattu. No siinä se. Halusin kertoa siitä epämääräisestä pahasta olosta, ja tartutaan yhteen kohtaan, joka täytyisi ensin todentaa konkreettisella todistusaineistolla. Se lamaannutti. Niinkun se ukko olisi sanonut, että ei sua mikään vaivaa. Ja pelästyin, että ei helvetti, se meinaa, että sitten pidetään yhdessä konferenssi, johon kutsutaan rehtori, luokanvalvoja, opo, pari muuta ja nämä suutaan soittaneet, ja tullaan yhdessä siihen lopputulokseen, että kyllä sinä, t, olet nyt vähän liian herkkä näiden asioiden suhteen, eihän sinua ole kiusattu, ja sitten ne suunsoittajat saa ikuisen riemunaiheen moisesta märisemisestä ja vasikoimisesta. Se siitä niin kutsutusta ammattiavusta ja sen hakemisesta.

Oli aika karua, kun vasta useita vuosia jälkeenpäin tajusin olleeni enemmän tai vähemmän masentunut koko nuoruusikäni, eikä kukaan tajunnut sitä saati tarjonnut apua. Joskus luin jotain masennusjuttuja, niissä oli jotain tuttua, mutta aina jäin miettimään sitä, että enhän mä masentunut ole, kyllähän mä naurankin.

Enkä tajunnut, että se oli vaan se fasadi, jota vuosien kuluessa oli oppinut pitämään yllä. Se oli se rooli, mitä mä vedin. Täyspelle. Hilpeä hauskuuttaja. - Ainoa keino säilyä toisten pilkkaamiselta on pilkata itseään ennen kuin muut ehtivät.

Peruskoulu, tuo ahdistuksen tyyssija.