Kyläilijä peruutti, minä söin koko keksipaketin sitten. Jo yöllä napsin muutaman, kun arvelinkin, että taas se  peruu. En oikein tiedä, mitä ajatella ihmisestä, joka on aina kovasti tulossa kylään, puhutaan ja puhutaan puhelimessa tai jos törmätään jossain, mutta aina se vierailu peruuntuu. On nuhaa. Tai väsyttää kovan työpäivän jälkeen. Dissaako se mua, on vaan kohtelias kun tavataan, vai etteikö masennusta ilmassa? Jälkimmäistä pidän aika varteenotettavana vaihtoehtona, häntä on hieman elämä heitellyt. Ensimmäinenkin juolahtelee mieleen.

Tiedän itsestäni sen, että olisi ajatuksena niin kovin mukava nähdä kaikenlaisia tuttuja, on tosi kiva jos ne soittavat tai itse saan sellaista aikaiseksi, mutta - se toteutuspuoli sitten vähän tökkii. Kaikki lähteminen ja tekeminen on jotenkin niin ylivoimaisen vaikeaa. Ja hävettää liikkua ihmisten ilmoilla. Ja kun on lihonnutkin niin hirveästi. Ja kuka nyt minuakin kaipaisi. - Masentuneet aivot on ohjelmoituneet etsimään merkkejä ja tekemään tulkintoja ainoastaan siitä, kuinka muut ovat ilomielellä, kun pääsivät minusta eroon, eivät ne koskaan minusta pitäneetkään, kärsivät vaan kamalasti kun joutuivat feikkaamaan jotain ystävällisyyttä... Ja että nyt ne ovat kaikki minut hyljänneet, eihän ne halua minusta mitään kuulla, mitä niille soittelemaan, pilaisin vaan toisten päivän, ovat varmaan jo numeronkin poistaneet aikoja sitten...

Ja kuitenkin, kun sunnuntaina olisi kyläilykeikka edessä, se ahdistaa. Mitä minäkin sinne. Mitä minä muiden kanssa puhumaan. Mörkö ei tykkää liikkua luolansa ulkopuolella.

Tänään on tuntunut toistaiseksi vähän kevyemmältä, eilen taas oli melkoisen raskasta. Koko päivä koko perhe sisätiloissa, liikaa hälinää ja tohinaa. Tuskastuin siihenkin, kun olin lähdössä tyttöjen kanssa ulos aamupäivällä, mies sanoi, että eijei, kyllä hän lähtee, eikä siitä sitten tuntikausiin tullut mitään. Toisaalta olisin nauttinut siitä pienestä rauhallisesta hetkestä, toisaalta, jos olisin pitänyt pääni, että minä menen, olisin saanut aurinkoa ja raikasta ilmaa, kuten tytötkin, päiväsaikaan vielä. Sitten kun hermostuin miehelle siitä, että kaunis päivä hassattu, se loukkaantuu siitä, että miksi minä sille aina suutun, hänenkö velvollisuutensa viedä tyttöjä ulos. No ei ole, mutta jos sanoo, niin menee, jos ei mene, ei sano. Lasten kanssa ei voi haahuilla omissa maailmoissaan koko päivää. Jos sanoo tekevänsä jotain, se on tehtävä. Tämä on ehkä näitä pieniä kulttuurieroja, olen huomannut, että suomalaiset sanovat tekevänsä jotain, mitä todella ovat aktiivisti toteuttamassa, eikä varioimassa yhdeksi mahdollisuudeksi päivän kuluksi.

Viikkasin vaatteita, oliko liian kuuma, oliko liikaa hälinää, olinko juonut liian vähän, ajattelinko siinä liikaa ikäviä asioita - tuli kuitenkin semmoinen kummallinen huono olo, huimasi, heikotti, ihan kuin olisin itkuun purskahtamaisillani tai oksentamaisillani, enkä kuitenkaan tiennyt miksi. Piti hetki maata, juoda vettä, helpotti ja ei kuitenkaan helpottanut. Vitutti, että oliko tämä nyt joku paniikkikohtaus, ei sellaisia enää tarvita tätä elämää mutkistamaan.

Mies on kysellyt että, tappelitko äitisi kanssa puhelimessa (no en! kuullostiko siltä!?) kun olet noin hiljainen, eikä se oikein ymmärrä. Olenhan mä sille näistä masennuksista kertonut, mitä on ollut ennen ja jälkeen sen kun tavattiin, mutta ei se ihan tsennaa tätä juttua, se pitää sitä äly- ja asennepohjaisena juttuna, ja sanoo, että älä kelaa niitä huonoja asioita, keskity positiivisiin juttuihin, tai sitten ottaa itseensä, että ai, olenko minä niin huono aviomies vai. Vähän sitä yleistä "ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde lenkille!". Voi se onhan niin helppoa niille ihmisille, joilla on ehkä joskus "huono päivä" muttei "kliininen masennus" ja sitten he ovat sitä mieltä, ettei mikään masennus mikään sairaus ole, vaan asenneongelma. Tekosyy. Hymyä huuleen! Vedä narusta ja nauti kesästä!