Joka aamu visioin mielessäni, miten juuri nyt on loistava hetki mennä tekemään kolmen sarja aurinkotervehdyksiä olohuoneeseen, siihen perään vähän kissaa ja siltaa ja sellaista, juuri nyt, kaikki muut nukkuvat, mene nyt, oi, miten hyvältä sitten tuntuisikaan koko päivän. Ja joka aamu ne jäävät tekemättä.

Hississä vedin selkää suoraksi, olkapäitä taaksepäin ja vatsaa sisään, ja peilissä näkyi jo joku aivan toisenlainen olio.

Se on joku kummallinen itserankaisumekanismi, ettei saa tehtyä mitään sellaista, mikä olisi hyväksi itselle.

Tervehdin sentään aurinkoa, mies lähti opintojuttujaan hoitamaan, minä vein kun veinkin tytöt leikkipuistoon. Se oli jees, toisaalta vähän ahdistikin. Ei juuri ketään tuttuja, semmoisia hölöpölöhölöttäjätuttuja vaan. Oikeastaan ei olekaan kuin yksi äiti, jonka kanssa päästään johonkin ihan fiksullekin tasolle pälätyksissä. Ei mua niin kauheasti kiinnosta, koska jonkun lapset on menneet nukkumaan, koska heränneet, kuinka nukkuneet päikkärit ja mitä syöneet aamu- sekä välipalaksi... Mutta minkäs teet. Tätä se on, tämä kausi, ympäristö ja meininki.