Ihan kipeitä väsymyskohtauksia tulee ainakin kerran päivässä. Nokkikset tuntuisivat hyvältä, mutta vaikka ne saisi, ei auta. Ensin meni yöheräilyjen piikkiin, mutta nyt, kun nukutaan aika hyviä öitä, alkaa tosissaan diabetes pelottamaan. Tähänhän se menisi, samaan kuvioon, "metabolinen oireyhtymä". Saatanan läski.

Sen sijaan, että menisin lääkäriin, yritän kieltämällä pelata aikaa. Juon detox-teetä ja syön salaattia. Pää puskaan vaan.

Kohta kuukausi täynnä, annos nyt 60 mg. Ero on aivan ihmeellinen.

Kun muistelee aiempaa Fevarinia, joka kyllä auttoi masennukseen sillai, niin kyllä nyt tajuaa, paljonko se ihan oikeasti todellakin nukutti. Ehkä tässä on jotain alkuhuumaakin, mutta niin monet asiat, joita ei ole edes huomannutkaan, muuttuvat. Niin paljon helpompaa pyörittää ihan tavanomaisia, arkipäiväisiä asioita. Kyse ei olekaan siitä, että olisin laiska ja veltto, vaan siitä, että salakavala masennus oli jo kauan nakertanut toimintakykyä sillälailla, että ihan normaalit päivittäiset rutiinit kuin tiskit ja lasten pukeminen sekä toimittaminen ovesta ulos yleisesti ottaen tuntuivat aivan ylitsepääsemättömän työläiltä. Siinä sitä noidankehää sitten, että vituttaa, kun ei saa mitään aikaiseksi. Sisätiloissa nyhjäämistä, siivottomuudesta ahdistumista.

Uni hieman kevyenpuoleista edelleenkin, hikoilupuuskat taitavat helpottaa. Jossain määrin huolestutti, alkaako siivoilu mennä jo maanisen puolelle, mutta se taisikin olla semmoinen kuherruskuukausi. Nyt, kun tämä asia on tällä tasolla hoidettu, alkaa putkahtelemaan niitä syvempiä kerrostumia esiin, mutta niihinkin jaksaa suhtautua jotenkin toisella tavalla. Että mitä siitä, vaikka olisinkin hassannut elämäni tähän saakka paljon pahemmin, kuin olen tajunnutkaan, nythän minulla on mahdollisuus tehdä asialle jotain ja kääntää suuntaa.

Tunnesyömistä munakiusausten loputtua aivan järjettömän paljon vähemmän (voiko noin sanoa...?). Ehkä jossain hillittömyyksissäni menin tuhoamaan lasten viimeiset pääsiäissuklaat, mutta se oli vain joku semmoinen tirskahdus. Jos talossa herkkuja on, tuskin niiden tarina päättyy yhtään sen sievemmin, mutta ainakaan mitään omatoimisuutta ei juuri ole moisten hamstraamiseen ja piilotteluun ja ahmimiseen. Olen - melkein - kuivilla.

Pitääpä nyt ohjakset tiukalla, luulen asiassa paljonkin vaikuttavan semmoisen alkuoireen kuin lievä pahoinvointi ja eräänlainen makuaistin muuttuminen: makea jotenkin iskee läpi, vaikka sitä on märsännyt, maistuu yhtä äkkiväärälle kuin pidemmänkin sokeritauon jälkeen. Ihan normaalivahvuinen kaakao valmiista juomajauheesta tökki pahasti. Hassua, kivaa. Juuri sitä, mitä joskus 10-vuotiaana hartaudella rukoilin iltaisin; että yllättäen alkaisinkin inhoamaan kaikkea makeaa, kun en voi sen syömistä hallita.

Joo joo, sitähän se on. Ei niin, että naurattaisi. Kamalaa aikaahan tämä on, kun joka julmetun vieras kiikuttaa jonkinlaista suklaata ovesta sisään. Pitäisi laittaa oveen kyltti, jossa kerrotaan, että lapset syövät rajoitetusti ja emännän ei pitäisi ollenkaan - älä tuo sokeria kiitos.

Mutta se lääkitys, joo, kyllä se auttaa asiaan. Tuli ihan huono omatunto, kun jo oikeastaan lääkäristä astellessa oli niin paljon parempi olo, joka jatkui vaan. Että eihän se masennus nyt noin voi olla pois pyyhkäisty. No - eihän se olekaan, mutta tieto siitä, ettei se ainakaan mene pahemmaksi, teki jo paljon. Tuntui kuin olisi pudotessaan humpsahtanut pehmeään suojaverkkoon.

Ja nimenomaan syöminen, että saa siihen apua. Tietenkin vielä märsään niitä munia ja muuta, mutten ehkä niin kiihkolla ja täysin avuttomana. Ja se on semmoista poissyömistä, tietää, että tilanne kohta helpottuu. Jotain loppuparaatia kyllä tulee tehneeksi; lauantaina olin yksin kaupassa, ja tosi ylpeä, kun ei mitään oikein tehnyt mieli. Loppumetreillä sitten kompastuin ja piti ottaa kolme patukkaa 2 ¤:llä, ja enhän mä edes suklaapatukoista ole viime aikoina välittänyt! En ollut kuitenkaan niin ankara itselleni, ajattelin vaan, että sairas mieli haluaa vielä, kohta se hälvenee.

Kummempia sivuvaikutuksia ei ole ilmennyt, vaikka nostinkin jo 40 mg:aan, loppuviikosta pitäisi vielä 20 lisää. Vähän huimaa, ehkä, en tiedä, onko hikoilupuuskatkin lääkkeestä, uni on ehkä kevyenlaista - saatan pyöriä tuntikausia sellaisessa puolihorroksessa, että on "hereillä" vaikka näkeekin "unia" samanaikaisesti. Jossain pään sisällä on vähän sellainen samanlainen olo, kun pitkän pimeyden jälkeen kirkkaassa auringonvalossa ulkoilun jälkeen. Jo parin päivän jälkeen ei tehnyt kahvia mieli, se vähän etoi. Muodon vuoksi on tullut juotua, muttei se hyvälle maistu. Muutenkin vähän etoo. Ehdin jo pelätä ihan tosissaan, kun oli sopivasti menkatkin pari päivää myöhässä, mutta se oli hyvä koulutus, että kannattaisi käydä laittamassa ehkäisyasiatkin kuntoon, nytpä tuli käytyä syvimmät tunnot läpi, että ihan todella ei raskaus kyllä sovi kuvioihin, en tiedä josko koskaan enää, mutta nyt ei ainakaan mitenkään tavoin.

Arkipäiväisten asioiden hoitaminen ei ole enää niin vaikeaa. Ne alkavat olla ihan tavallisen vaikeita vain.

Vaikka siitä aina moititaan, että reseptiä lykätään vaan, niin minä olen kiitollinen. Olen kiitollinen myös siitä, että on sama lääkäri ollut monta vuotta, jonka kanssa tulee toimeen. Ja että silloin parisen vuotta sitten uskalsin avautua aiheesta, sensijaan, että olisin juossut johonkin yksityiselle. Nyt ei tarvinnut kuin laittaa sananen toimiston kautta, ja heti järjestyi aika seuraavalle päivälle. Ei tarvinnut alkaa lässyttämään kaikkea mahdollista aikojen alusta ja niin edelleen, päästiin suoraan asiaan melko yksinkertaisesti. Kyllä se johonkin erikoissairaanhoitajaan ottaa vielä yhteyttä, mutta mulle riitti fluoksetiiniresepti. Ystävällisesti vielä 60 mg:aan viikottain nostaen, ei mitään "kokeillaan nyt tällaista"-nysväämistä. Kiitos!

Ystävällisesti vielä sitä halpisvalmistetta. Meinasi leuka loksahtaa kun sata kappaletta maksoi jotain kuutisen euroa. Aika eri meininki kuin Fevarinissa, jonka reseptin hakemista joutui välillä todellakin sumplimaan, eikä voinut ehkä ottaa kaikkea kerralla, mistä seurasi lisää apteekissa juoksemista.

Tuli mieleen vielä noista isoista testipisteistä, että vaikuttaahan niihin huono itsetunto osaltansa, joka on krooninen tila. Ettei se itse masennus ihan niin paha sinänsä, tavallaan.

Iso helpotus toi oli, että sai asian hoidettua niin nopeasti. Kun kuitenkin menee se pari viikkoa lääkkeen vaikutusta odotellen.

Pari päivää vatvonut näitä juttuja päivät pitkät ja yötkin jos ja kun on sattunut heräämään. Tietysti valvomiset, vähäinen ulkoilu ja ne aivan kamalat asiat, joita olen suuhuni mättänyt vailla järjen - saati "oikean" ruuan - hiventäkään vaikuttavat suuresti, mutta kehiteltyäni suunnitelman, kuinka lähestyä lääkäriä terveydenhoitajan kautta, tulin tehneeksi DEPS- ja BDI-seulat, joista yllättäen, ihan todellisia fiiliksiä seuraten (helppohan noista olis herutella jotain huippupisteitä, mutta idea onkin vain kuvailla sitä, mitä oikeasti tuntee...) DEPSistä 21 (mahdollisen masennuksen raja 12) ja BDI:stä 24 masennuspistettä ("mahdollisesti vaikea masennus"), 1 ahdistuneisuus ja 0 aktiivisuus. Hipoo aika lähelle noita reilun parin vuoden takaisia, jolloin viimeksi hain lääkitystä. Ja nyt tämä tuli aika yllättäen. Kaikenlaista on tietenkin ollut, mutta sen on pistänyt olosuhteiden piikkiin. Mutta semmoista Jekyll- ja Hyde-meininkiä tämä on, että toisaalta voi olla ihan lallatilaa ja rupatella niitä näitä tuolla ulkopuolella tuttujen kanssa, mutta kun tulee himaan, on ihan litteänä. Ja vaikea sinne ulkopuolelle on päästäkin. Vaikea pukea puhtaita vaatteita päälleen, näyttää siistiltä. Se on aika uutta. Joku kummallinen itserankaisumuoto, ettei vaan saa itseään suihkuun kun pitäisi. Pakon edessä sitten.

Lapset tietenkin, pienet aurinkoni. Koskaan en niin maassa ole ollut, ettenkö heistä olisi iloinnut. Mutta nyt olen alkanut hahmottaa, mitä aiheutuu siitä, etten pidä itse itseäni rakkauden arvoisena, että vaan annan, enkä tule ajatelleeksi, että voisin saisin ja pitäisikin ottaa myös vastaan. Siitä tulee semmoinen tietty etäisyys, ettei osaa sitten huomioida, sitä, että he huomioivatkin minut. Vaikea selittää.

Mutta joo, lääkettä, pakko saada, ajoissa. Kun tuntuu jo olevan hieman myöhäistä.

Niin, pääsee aika välillä vierähtelemään. Mutta täällähän minä. Vähän väliä pyörii jotain tilitettävää mielessä kyllä, mutta enpä sitten ole ehtinyt-päässyt-jaksanut kirjoitella. Toisaalta, välillä tuntuu myös siltä, että tämä blogi on nyt jauhanut paikoillaan jotain 2,5 vuotta. Jotain on ehkä tapahtunutkin, siitä taasen seuraa se, että välillä noi vanhat kirjoitukset tuntuvat ikäänkuin "menneisyyden painolastilta", ja niistä voisi ravistautua irti, aloittaa ehkä kokonaan uuden, puhtaalta pöydältä. Tämä on kuitenkin alkuvaiheestansa aika negatiivisissa merkeissä rakennettu blogi. Jopa tuo nimimerkikseni valitsemani t. liittyy yhteen vanhaan, aika ikävän sävyiseen "lempi"nimeen, sekin pienellä, sillä tuolloin olin niin maassa, etten nimeänikään kokenut sopivaksi kirjoittaa isolla kirjaimella (kuullostaa ehkä hölmöltä, jopa teatraaliseltakin, mutta niin oli).

Ja jos aion johonkin positiiviseen suunnata, täytyisi etenkin menneistä negatiivisista asioista päästää irti. Kuoriutua kaiken itse päälleensä kasaaman alta.

Kun tämä on ihan hullua heittelyä. Vuorovedoin olen niin kunnollinen, niin kunnollinen, ja sitten taas - ihan järjetöntä mättöä. Nimenomaan järjetöntä. Keksitaikinaa pakastimesta. Lasten pääsiäismunia. Ihan tolkuttomia kauppareissumässyjä. Monta kertaa päivässä. Liikunta tietenkin nollassa. Ruokapuoli ihan hunningolla, voileipälinjaa, eikä edes ruis-, ja samanaikaisesti ostelen kaikenlaista tummaa riisiä sun muuta terveellistä - joka jää melkolailla kaappiin odottamaan sitä päivää. Tai mahdollisen valmistusvaiheen läpikäytyään pääsee jääkaapin pimennoista suoraan roskikseen. Pahinta onkin se, että vaikka olisi ihan valmista ruokaa odottamassa, mikroon vaan ja pim! Niin ei onnistu! Se on joku ihan järjetön lukko. Ja leipäkin, kaikki se tumma kuivumassa, minä mätän valkoista hötöä. En tiedä, mikä on. Ehkä kevät. Tai sitten nuo avio-ongelmiakin aihettaneet identiteettikriisit tai mitä se lieneekään. Häilyn jossain hyvin hyvän ja erittäin pahan välillä, laidasta toiseen.

Nyt näyttävät ilmaiseksi maksukanavia. Katsoin MTV3:n naiskanavalta (oi kuinka ärsyttävä konsepti) ohjelman "Dieettitohtorit" heti aamutuimaan. Siinä oli melkolailla kokoiseni ja kaltaiseni naisihminen, vähän isompi (mutta pituus ja BMI meni ohi), mutta sama meininki. Paitsi veti mikroruokaa. Minä en sitäkään... Kun se laihtui kolmessa kuussa liki 13 kiloa, muuttui aivan toisenlaiseksi, säteileväksi ja energiseksi ihmiseksi, minä itkin, itkin ihan hulluna. Lopputuloksessa hän ei ollut paljoakaan mua pienempi, mutta ihan kuin henkiin herännyt. Se iski taas - se, että mä tapan itseäni tällä. Ja kuolen, ihan oikeasti, jos en lopeta. Ei tämä ole mitään lusmuilua tai pikkuisen velttoa, vaan ihan kamalaa. Itsetuhoa. Mä kuolen jos tämä jatkuu näin!!!

Viime aikoina on välillä tullut semmoinen kumma paha olo, vähän huimaava, ihan kuin ekoista röökeistä, joskus juomisesta, ja liian röökisistä blosseista. Etäisesti oksettaa, vaikea kuvailla. Ja ajattelen, että no niin, nyt mulla on diabetes, tää on joku verensokerijuttu tai jotain. En ole oikein syömisiä hahmottanut sen olotilan lähitienoilla, mutta kyllä se pelottaakin niin, etten rohkene asiaan paneutuakaan. Ja toisaalta väsyttää välillä ihan krooh pyyh, hyvä, että silmät pysyy auki. Hoen itselleni jotain vauvavuosi-on-ohi-mantraa, mutta kuitenkin epäilyttää. En tahdo mitään semmoista ja pelottaa.

Ehkä pitäisi miettiä jotain serotoniinilääkitystä.

Kaikenlaisia kummallisia muistijälkiä on vinyylinneula aurannut aivoihin, ihan kuin traktori kyntänyt keväistä peltoa. Siekkareita, sieltä parin vuosikymmenen takaa (ei se kyllä ihan tarkkaan noin mennyt).

Mutta niin se on. Miehen kanssa aivan irrationaalisesta asiasta alkanut yhteenotto kasvoi infernaalisiin mittasuhteisiin, ja tunnekuohusta rauhoittuneiden pohdintojen jälkeen tulin tulokseen, että on aivan sama, erotaanko vai jatketaanko. Annoinkin siinä isännälle pähkinän purtavaksi, että ihan niinkun herrasta tuntuu - ei ole mulle väliä.

"Jännityksellä" odotan, aletaanko hieromaan sopua vai laatimaan eropapereita. Tietenkin ensimmäinen olisi mukavuusvaihtoehto - jo lastenkin takia. Mutta sittenkin tuo toinen on pulpahdellut esiin kautta linjan, ja koko ajan kiihkottomammin; että hei vittu, mihin tuota miestä enää tarvitsee? Mitä se tarjoaa? Se maallinen bonus ehkä helpottaa elämää, tunnustan, että onhan autokin ihan kiva, eikä semmoista yh taida pahemmin maksella - mutta c'mon, elämä oli siistiä ilmankin. Mitä hänen mukanaan siis poistuisi? Enemmän negatiivista vai positiivista? Onhan se ihan ok, mutta eikö olisi myös vapaus olla oma itsensä? Niin, tietty voisi jatkaa, ja hioa näitä kulmia pois, mutta toisaalta...

Ei liene uhkarohkeaa veikata, että nynnyys voittaa jälleen. Mitä siitä sinänsä, on hauska havaita itsessään semmoista rohkeutta, jota ennen ei ole ollut; ennen joskus mahdollinen ero tuntui ihan kaaokselta, maailmanlopulta, sotkulta, josta ei selviä. Nyt on vaan semmoinen reipas meininki, että tuli mitä tuli. En jää itkemään.

Ja sekös se taas miestä raivostuttaa.

Mikähän siinäkin on, yksi mutsin vuosien saatossa tutuksi tullut heitto on "Kyllä sä olet mun mielestä laihtunut. --- Isäkin sanoi niin!". Että kun kuittaan mahdollisen laihtumisen optiseksi harhaksi, jota vaa'an lukemat sotivat vastaan, heitetään kehiin toi "isäkin sanoi niin!". Ja sittenkö pitäisi olla ihan että ooooo..! Kyynelsilmin iloita, että perheen patriarkka on esittänyt hyväksyvän lausunnon...!

Ei niin, että faija sen niin tarkoittaisi, vaan enemmänkin miten mutsi sen ottaa ja eteenpäin esittää. Ihan selvästi sillä on traumat siitä, jos on kuullut silloin joskus kuittia faijalta lihomisestaan. Rankkaa, mutta ei, minä en halua ottaa siitä mitään traumaketjua vastaan. Ihan * hailee mitä joku faija mun painosta on mieltä.

Silkkaa plörinäähän tämä "painontarkkailu" ynnä muu on ollut. Vihko on jäänyt pölyyntymään keittiön laatikkoon. Kummasti kauppareissulla on ollut varsin pakottava tarve taas saada "jotain", vaikka olisikin avoimesti syönyt jotain pullaa tai jätskiä.

Mutta mitä ihmettä! Kun monen päivän tauon jälkeen uskaltauduin vaa'alle, se näytti ihan selkeästi 108 kg!!! En minä ole sen arvoinen! En minä ole tehnyt mitään sen eteen, en yhtään mitään, päin vastoin! Ja kuitenkin tuo olisi se "turvallinen 0,5 kg viikossa"-pudotus. Ajatus kiitää vielä lupaavasti liikuntojen pariin, semmoistakin vielä... Peilikuva näyttää tosi ikävältä, mutta jotenkin toisella, ihan uudella tavalla - jotain semmoista, että hyi kuinka minussa on läskiä, eikä että hyi kun minä olen läski. Tämä on sitä ulkoistamisprojektia, joka selvästi alkaa tekemään tulosta. Toinen, mitä olen kelaillut myös ja  yritän sisäistää, on ajatus siitä, että motivaation täytyisi olla positiivinen, että haluan muuttua, siksi, että minä olen ihana ja ansaitsen parempaa (fyysistä olemusta) - eikä siksi, että olen kamala ja muut ansaitsevat parempaa (siis ettei tarvitsisi katsoa/hävetä tämmöistä inhaa läskiä). Muutenhan koko muutosprosessi on edelleen naimisissa sisäisen huonouteni kanssa, ja tuhoon tuomittu - sillä jos pidän itseäni huonona, miten voisin olla paremman fyysisen olomuodon arvoinen? Näin kävi viimeksi - olin sutjakka, en kokenut itseäni sen arvoiseksi, ja läskiinnytin itseni uudelleen. Itsetuntoa on vahvistettava. On uskottava, että minulla on oikeus olla olemassa.

Mies on siirtynyt epäiltyjen listalle. Mitä äänekkäämmin teen näitä painojuttuja, sitä enemmän se kantaa mätinkiä himaan. No ei hirveästi, mutta jo kolmena viikonloppuna kummallisella suhteella haetaan jätskiä kaupasta; lapsille tötteröt, vaimolle kuusi. Kai se jo sen tietää, että turha sanoa "syö vain yksi ja säästä loput!". Meillä on ollut ihan sujuvaa tämä liitto viime aikoina, toisaalta melkolailla siksi, että olen oppinut katsomaan sormien läpi monia juttuja, joiden joko tiedän johtuvan väsymyksestä ja stressistä tai toisaalta osaan kohottaa itseni niiden yläpuolelle, enkä anna itseni loukkaantua pienistä ja räksyttämään turhaa riitaa. Onko se alistumista vai nk. henkistä kasvua? Tahtoisin pitää jälkimmäisenä. Kyynisesti voisikin ajatella, että mies on huomannut saman, eikä ole mielissään alisteisen vaimon vahvistumisesta, kokee sen uhaksi, ja yrittää pitää ainakin läskikarsinassa, sillä sehän voisi lähteä kävelemään, jos se vielä kaunistuisikin! Aika tosi kyyninen visio, mutta niinhän osa alkoholistien puolisoista tavalla tai toisella saa toisen juomaan, ongelmalihavat eivät itse pääse kauppaan, puoliso niille sitä ruokaa lappaa, ja niin edelleen... Riippuvainen ihminen on kuitenkin - riippuvainen, eikä itsenäinen, sehän on pelottavaa...

Joulun alla vaatekaapin kätköihin rutatut tyhjät konvehtirasiat; todelliset luurangot kaapissa kuten kuuluukin, kertovat karuja tarinoitaan sielunelämästä joka on vähän sekaisin.