keskiviikko, 16. huhtikuu 2008

Haukotus...

Ihan kipeitä väsymyskohtauksia tulee ainakin kerran päivässä. Nokkikset tuntuisivat hyvältä, mutta vaikka ne saisi, ei auta. Ensin meni yöheräilyjen piikkiin, mutta nyt, kun nukutaan aika hyviä öitä, alkaa tosissaan diabetes pelottamaan. Tähänhän se menisi, samaan kuvioon, "metabolinen oireyhtymä". Saatanan läski.

Sen sijaan, että menisin lääkäriin, yritän kieltämällä pelata aikaa. Juon detox-teetä ja syön salaattia. Pää puskaan vaan.

perjantai, 11. huhtikuu 2008

Toimii

Kohta kuukausi täynnä, annos nyt 60 mg. Ero on aivan ihmeellinen.

Kun muistelee aiempaa Fevarinia, joka kyllä auttoi masennukseen sillai, niin kyllä nyt tajuaa, paljonko se ihan oikeasti todellakin nukutti. Ehkä tässä on jotain alkuhuumaakin, mutta niin monet asiat, joita ei ole edes huomannutkaan, muuttuvat. Niin paljon helpompaa pyörittää ihan tavanomaisia, arkipäiväisiä asioita. Kyse ei olekaan siitä, että olisin laiska ja veltto, vaan siitä, että salakavala masennus oli jo kauan nakertanut toimintakykyä sillälailla, että ihan normaalit päivittäiset rutiinit kuin tiskit ja lasten pukeminen sekä toimittaminen ovesta ulos yleisesti ottaen tuntuivat aivan ylitsepääsemättömän työläiltä. Siinä sitä noidankehää sitten, että vituttaa, kun ei saa mitään aikaiseksi. Sisätiloissa nyhjäämistä, siivottomuudesta ahdistumista.

Uni hieman kevyenpuoleista edelleenkin, hikoilupuuskat taitavat helpottaa. Jossain määrin huolestutti, alkaako siivoilu mennä jo maanisen puolelle, mutta se taisikin olla semmoinen kuherruskuukausi. Nyt, kun tämä asia on tällä tasolla hoidettu, alkaa putkahtelemaan niitä syvempiä kerrostumia esiin, mutta niihinkin jaksaa suhtautua jotenkin toisella tavalla. Että mitä siitä, vaikka olisinkin hassannut elämäni tähän saakka paljon pahemmin, kuin olen tajunnutkaan, nythän minulla on mahdollisuus tehdä asialle jotain ja kääntää suuntaa.

Tunnesyömistä munakiusausten loputtua aivan järjettömän paljon vähemmän (voiko noin sanoa...?). Ehkä jossain hillittömyyksissäni menin tuhoamaan lasten viimeiset pääsiäissuklaat, mutta se oli vain joku semmoinen tirskahdus. Jos talossa herkkuja on, tuskin niiden tarina päättyy yhtään sen sievemmin, mutta ainakaan mitään omatoimisuutta ei juuri ole moisten hamstraamiseen ja piilotteluun ja ahmimiseen. Olen - melkein - kuivilla.

Pitääpä nyt ohjakset tiukalla, luulen asiassa paljonkin vaikuttavan semmoisen alkuoireen kuin lievä pahoinvointi ja eräänlainen makuaistin muuttuminen: makea jotenkin iskee läpi, vaikka sitä on märsännyt, maistuu yhtä äkkiväärälle kuin pidemmänkin sokeritauon jälkeen. Ihan normaalivahvuinen kaakao valmiista juomajauheesta tökki pahasti. Hassua, kivaa. Juuri sitä, mitä joskus 10-vuotiaana hartaudella rukoilin iltaisin; että yllättäen alkaisinkin inhoamaan kaikkea makeaa, kun en voi sen syömistä hallita.

tiistai, 25. maaliskuu 2008

Muna suussa ja muuta pääsiäishuumoria

Joo joo, sitähän se on. Ei niin, että naurattaisi. Kamalaa aikaahan tämä on, kun joka julmetun vieras kiikuttaa jonkinlaista suklaata ovesta sisään. Pitäisi laittaa oveen kyltti, jossa kerrotaan, että lapset syövät rajoitetusti ja emännän ei pitäisi ollenkaan - älä tuo sokeria kiitos.

Mutta se lääkitys, joo, kyllä se auttaa asiaan. Tuli ihan huono omatunto, kun jo oikeastaan lääkäristä astellessa oli niin paljon parempi olo, joka jatkui vaan. Että eihän se masennus nyt noin voi olla pois pyyhkäisty. No - eihän se olekaan, mutta tieto siitä, ettei se ainakaan mene pahemmaksi, teki jo paljon. Tuntui kuin olisi pudotessaan humpsahtanut pehmeään suojaverkkoon.

Ja nimenomaan syöminen, että saa siihen apua. Tietenkin vielä märsään niitä munia ja muuta, mutten ehkä niin kiihkolla ja täysin avuttomana. Ja se on semmoista poissyömistä, tietää, että tilanne kohta helpottuu. Jotain loppuparaatia kyllä tulee tehneeksi; lauantaina olin yksin kaupassa, ja tosi ylpeä, kun ei mitään oikein tehnyt mieli. Loppumetreillä sitten kompastuin ja piti ottaa kolme patukkaa 2 ¤:llä, ja enhän mä edes suklaapatukoista ole viime aikoina välittänyt! En ollut kuitenkaan niin ankara itselleni, ajattelin vaan, että sairas mieli haluaa vielä, kohta se hälvenee.

Kummempia sivuvaikutuksia ei ole ilmennyt, vaikka nostinkin jo 40 mg:aan, loppuviikosta pitäisi vielä 20 lisää. Vähän huimaa, ehkä, en tiedä, onko hikoilupuuskatkin lääkkeestä, uni on ehkä kevyenlaista - saatan pyöriä tuntikausia sellaisessa puolihorroksessa, että on "hereillä" vaikka näkeekin "unia" samanaikaisesti. Jossain pään sisällä on vähän sellainen samanlainen olo, kun pitkän pimeyden jälkeen kirkkaassa auringonvalossa ulkoilun jälkeen. Jo parin päivän jälkeen ei tehnyt kahvia mieli, se vähän etoi. Muodon vuoksi on tullut juotua, muttei se hyvälle maistu. Muutenkin vähän etoo. Ehdin jo pelätä ihan tosissaan, kun oli sopivasti menkatkin pari päivää myöhässä, mutta se oli hyvä koulutus, että kannattaisi käydä laittamassa ehkäisyasiatkin kuntoon, nytpä tuli käytyä syvimmät tunnot läpi, että ihan todella ei raskaus kyllä sovi kuvioihin, en tiedä josko koskaan enää, mutta nyt ei ainakaan mitenkään tavoin.

Arkipäiväisten asioiden hoitaminen ei ole enää niin vaikeaa. Ne alkavat olla ihan tavallisen vaikeita vain.

torstai, 13. maaliskuu 2008

Resepti kouraan ja kiitos

Vaikka siitä aina moititaan, että reseptiä lykätään vaan, niin minä olen kiitollinen. Olen kiitollinen myös siitä, että on sama lääkäri ollut monta vuotta, jonka kanssa tulee toimeen. Ja että silloin parisen vuotta sitten uskalsin avautua aiheesta, sensijaan, että olisin juossut johonkin yksityiselle. Nyt ei tarvinnut kuin laittaa sananen toimiston kautta, ja heti järjestyi aika seuraavalle päivälle. Ei tarvinnut alkaa lässyttämään kaikkea mahdollista aikojen alusta ja niin edelleen, päästiin suoraan asiaan melko yksinkertaisesti. Kyllä se johonkin erikoissairaanhoitajaan ottaa vielä yhteyttä, mutta mulle riitti fluoksetiiniresepti. Ystävällisesti vielä 60 mg:aan viikottain nostaen, ei mitään "kokeillaan nyt tällaista"-nysväämistä. Kiitos!

Ystävällisesti vielä sitä halpisvalmistetta. Meinasi leuka loksahtaa kun sata kappaletta maksoi jotain kuutisen euroa. Aika eri meininki kuin Fevarinissa, jonka reseptin hakemista joutui välillä todellakin sumplimaan, eikä voinut ehkä ottaa kaikkea kerralla, mistä seurasi lisää apteekissa juoksemista.

Tuli mieleen vielä noista isoista testipisteistä, että vaikuttaahan niihin huono itsetunto osaltansa, joka on krooninen tila. Ettei se itse masennus ihan niin paha sinänsä, tavallaan.

Iso helpotus toi oli, että sai asian hoidettua niin nopeasti. Kun kuitenkin menee se pari viikkoa lääkkeen vaikutusta odotellen.

keskiviikko, 12. maaliskuu 2008

Lääkityksen tarpeessa

Pari päivää vatvonut näitä juttuja päivät pitkät ja yötkin jos ja kun on sattunut heräämään. Tietysti valvomiset, vähäinen ulkoilu ja ne aivan kamalat asiat, joita olen suuhuni mättänyt vailla järjen - saati "oikean" ruuan - hiventäkään vaikuttavat suuresti, mutta kehiteltyäni suunnitelman, kuinka lähestyä lääkäriä terveydenhoitajan kautta, tulin tehneeksi DEPS- ja BDI-seulat, joista yllättäen, ihan todellisia fiiliksiä seuraten (helppohan noista olis herutella jotain huippupisteitä, mutta idea onkin vain kuvailla sitä, mitä oikeasti tuntee...) DEPSistä 21 (mahdollisen masennuksen raja 12) ja BDI:stä 24 masennuspistettä ("mahdollisesti vaikea masennus"), 1 ahdistuneisuus ja 0 aktiivisuus. Hipoo aika lähelle noita reilun parin vuoden takaisia, jolloin viimeksi hain lääkitystä. Ja nyt tämä tuli aika yllättäen. Kaikenlaista on tietenkin ollut, mutta sen on pistänyt olosuhteiden piikkiin. Mutta semmoista Jekyll- ja Hyde-meininkiä tämä on, että toisaalta voi olla ihan lallatilaa ja rupatella niitä näitä tuolla ulkopuolella tuttujen kanssa, mutta kun tulee himaan, on ihan litteänä. Ja vaikea sinne ulkopuolelle on päästäkin. Vaikea pukea puhtaita vaatteita päälleen, näyttää siistiltä. Se on aika uutta. Joku kummallinen itserankaisumuoto, ettei vaan saa itseään suihkuun kun pitäisi. Pakon edessä sitten.

Lapset tietenkin, pienet aurinkoni. Koskaan en niin maassa ole ollut, ettenkö heistä olisi iloinnut. Mutta nyt olen alkanut hahmottaa, mitä aiheutuu siitä, etten pidä itse itseäni rakkauden arvoisena, että vaan annan, enkä tule ajatelleeksi, että voisin saisin ja pitäisikin ottaa myös vastaan. Siitä tulee semmoinen tietty etäisyys, ettei osaa sitten huomioida, sitä, että he huomioivatkin minut. Vaikea selittää.

Mutta joo, lääkettä, pakko saada, ajoissa. Kun tuntuu jo olevan hieman myöhäistä.