Eilisen Hesarissa oli näpsäkkä artikkeli häpeästä. Ja siitä, että jos lapsi oppii häpeämään aggressiivisia tunteitaan, ne kääntyy kaikenlaiseksi somaattiseksi jne.; jälleen yksi hyvä esimerkki itselleni, että näinhän se täytyy olla, ja juuri tuommoista minä teen, joten olisi jo uskottava, että aika vahvasti mutsi ja/tai faija on saanut iskostettua, ettei minun negatiivisia tunteita hyväksytä taloudessa (kun systeri ja broidi oli jo niin hankalia, niin älä nyt sinäkin!). Yhtenä jännittävänä lisäpointtina mainittiin, että tukahdutettu viha kanavoidaan myös juoruamiseen, manipulointiin ja eristämiseen. Napsahti niin että naps! Tätä itsessäni olen ihmetellytkin, että muutoin niin "yleviä periaatteita" viljelevänä ihmisenä sorrun aika viljavasti selän takana puhumiseen. Vaikka en tarkoitakaan sitä juoruamisena, taikka ilkeiden juttujen levittämisenä, vaan jonkinlaisena reasoningkina, paineiden purkamisena, että kun täytyy pitää pokka kyseisen ihmisen edessä, niin helpottaa, kun pääsee jonkun toisen kanssa jakamaan fiiliksiä, huomaa, etten olekaan vain ilkeä ja kurja vaan ne piirteet tuossa ihmisessä onkin ihan todellisia, ja muutkin kärsivät niistä jne. Manipulointia en ainakaan tiedosta harjoittavani (!Niih! Mitenköhän sitten todellisuudessa?!? No ei kai. Kai...) mutta jos eristäminen tarkoittaa sitä, että on kuin jotain ihmistä ei olisikaan niin bingo! Ei mitään semmoista mielenosoituksellista "Phyi! Kuulinko jonkun puhuvan? En näe ketään. Ehkä joku pierasi tuolla ulkona" mutta että pitkään ja hartaasti pyrkii olemaan neutraali jne. hampaat irvessä jollekin vaikeasti the Tapaukselle, mutta sitten kun menee yli, menee totaalisesti, ei jaksa edes suutaan avata puhuakseen vaan vastailee suunnilleen ynähtelemällä jne. on aivan totaalisen allerginen kyseiselle ihmiselle, hyvä ettei saa sitä analyfak*anafylakt*miten se nyt menikään, se anaalifaktinen shokki. Mutta täytyypä etsiskellä jostain psykoloogia-sivustosta eristämiskäsitteen tarkka tarkoitus, näin opimme elämästä enemmän.