Se on talven aikana kasvanut törkeäksi kerrassaan. Kamala roikkumaha. Semmoista oluenystäväkaliiberia. Viime kesänä se oli kenties anteeksiannettava, muutama kuukausi vauvan jälkeen, toissakesänä saattoi hämätä aiheettomien raskausepäilyjen pariin, mutta nyt se on kamala ja liikaa. Autonrengasmaisella muodollaan se on tunkeutunut jo pitkälle lanteiden puolelle. Olen askeleen päässä siitä pahimmasta; että se tursuaa housujen lahjeosaan saakka. Mutta nyt sitä ei saa mitenkään piiloon. Ja se saa kävelyn näyttämään lyllertämiseltä, tiedättehän, semmoista vaivalloista vaappumista.

Oikeastaan muun kanssa ei ole niinkään ongelmia. Saa olla, ei haittaa. Kahden lapsen äiti ja sillai, tuskin kaikesta koskaan pääsisikään eroon, enkä haluaisikaan.

Mutta tuo jättiläisläskipallomaha. Kun lyllersin sen perässä eilen, tuli mieleen, että joo, se on korvien välistä siihen kasvanut. Se on psyykkisen kuonan manifestoituma, paise, pahan oloni kasvattama kasvain.