Toisaalta sen reilun vuoden olin tukahtua yksinäisyyteen, esikoisen vauvavuoden. En minä osannut mihinkään vauvan kanssa mennä, vaikka olisikin ollut jotain äiti-vauva-juttuja (enkä tainnut niitä oikein löytääkään ja mielenkiintoisimmat tuli tietenkin jälkikäteen vastaan). Seuraava askel oli, että kanssakäymistä oli lähinnä varsin-erilaiset-arvot omaavien ihmisten kanssa. Monimuotoisuus kunniaan ja kaikki ihmiset yhtä arvokkaita jne., mutta jos toinen lärättää jotain meikki-muoti-vaate -juttuja ja toinen läpikäy perheen päiväjärjestystä ilman mitään ideaa, päätelmiä tms. niin kyllä jossain vaiheessa aivot alkaa kirkumaan ja pyrkimään korvan kautta ulos, että tappakaa vaikka, mutta lopettakaa tämä kärsimys...

Nyt sitten kun olen löytänyt enemmänkin kaltaistani seuraa, saan kohdata omat alemmuuden- ja epävarmuuden tunteeni. Yksi äiti, joka kovasti hehkutti yhteydenpitoja, että tytötkin viihtyvät keskenään, täytyy treffata jne., hengailee nyt enemmän yhden toisen äidin kanssa, ovat tehneet retkiä ja kaikkea, ja mulle tulee semmoinen surkea fiilis, takauma kouluvuosista, "noi ei halua leikkiä mun kanssa". "Ne ei pidä musta kun olen ihan tyhmä ja ruma".

Leikkipuisto ja koulunpiha ei ole (henkisesti) lähekkäin toisiaan vain lapsille.