Ääk näköjään unettomuus alkaa vaivaamaan molemmista päistä; vihdoinkin, kun sairastelevat lapsukaiset nukkuisivat levollisesti ja pitkään, minä täysin tarpeettomasti herään töihin lähtevän oven kolahdukseen ja tunnin pyörimisen jälkeen en jaksa kuin luovuttaa ja nousta. Miksi olen virkeimmilläni elikäs touhukkaimmillani puolilta öin - sekä näköjään aamuviiden - luultavasti noin kello seitsemän välillä. Sitten alkaa silmät harittamaan ehkäpä samoihin aikoihin kun tytöt heräävät, väsymyshorros kantaa läpi päivän, päikkärit tyriytyvät äidin osalta jollakin mahdollisella tavalla, viiden jälkeen alkaa haaveilemaan, että tulisipa ilta jo, nukahtaisin samalla silmäyksellä kun jälkikasvu - mutta ei. Kun toinenkin tipahtaa, singahdan puuhakkaana pystyyn ja jään näpertämään hyviin yöuniin verrattuna jotain täysin tyhjänpäiväistä.

Kummallinen käymistila. Toisaalta olen ollut aikaansaava ja puuhakas, virkeämpi myös kanssakäymisen sektorilla, mutta toisaalta masennus kalvaa jollain hieman uudella tavalla, ja "pitkän kuivan kauden" jälkeen on esiintynyt ihan tyylipuhdasta ahmimista. Ostaa muka virpojille suklaata, kun tietää mihin se loppujen lopuksi menee. Ja vielä sopivasti kolmen paketin tarjous, Fazerin Sinistä ja Geishaa. Että "kun oli tarjouksessakin". Ja että yhden voi ensin hotkia piilossa. Sitten avata toisen, "otan vain muutaman". Joo joo, se on tyhjä alta aika yksikön. Kolmas odottaa kohtaloaan jopa muutaman päivän. Sitten syönkin sitä kuin leipää. Ja tähän vielä ne kaikki ruohomunat päälle. "Koristeeksi". Joopa joo. Sieltä jostain tiedostamattomasta on miltei putkahtamassa sadepäivän sienen tavoin ihan nähtäville se kieroutunut into, jolla odotan miehen ojennusta. Mutta eipä ole kuittaillut - vielä?

Ja nämä nyt ehkä olisivat luettavissa vielä työtapaturmiksi, mutta entäs kuinkas sitten miksi samalla kauppakeikalla käsi tarttui Pringles-tölkkiin, kun en oikeastaan edes pidä niistä, ja hetkeä aiemmin olin vilkuillut naksu-osastolle, punninnut lupaa sallia itselleni jotain perunalastuja, ajatellut sitten tosi selkärangallisesti, että ei nyt, kun mieskin tuli männä viikolla himaan kasvispakastepitsa kainalossa, ja tulee kuitenkin napsittua niitä virpojasuklaita. Kymmenen askelta eteenpäin ja - tsup! Hyvä että sain auton startattua kun istuin siinä tunkemassa niitä poskeeni parkkipaikalla, ihan samalla vimmalla, jonka voin alkoholistille kuvitella. Lohduttaako yhtään, että otin sentään vain yhden, vaikka tarjouksessa oli kaksi?

Nyt vielä olen ollut ihan pistoksissa, että koskas taas, rallati laa.

Pian, tiedän sen. Sillä nyt olen oppinut edes vähän alkeellisesti tunnistamaan itseäni tässä puuhassa. Tiedän sen tunteen. En vielä sitä, mistä kaikesta se johtuu (sitä voin teoretisoida ja pyöritellä, mutta ihan sitä juurta en vielä tunne), mutta sen tunteen olen paikallistanut. Se on jossain rintalastassa, ahdistava voimattomuus, hylätty, torjuttu, epäkelpo olo. Mies ei halunnut halia eräänä yönä, valitti, että on kuuma ja siksi halusi pienen fyysisen välimatkan. "Ymmärsin" tämän, onhan meillä kuuma peitto, mutta silti "yhyy pyyh" jäin murjottamaan omalle puolelleni loukkaantuneena. Hyvä on, nousen ylös, nukun vaikka sohvalla, ensin teen hyvät kaakaot ja ehkä vähän voikkuleipää. Ai niin mutta maitoa ei ole kuin tytöille aamuksi. Ja sitten olikin vaan jäätävä siihen paikoilleen. Ja se tunne puristi etten henkeä meinannut saada. Flashbackeja jostain teinivuosilta, orastavien romanttisten tunteiden ja niiden kariutumisten ajoilta. Juuri se semmoinen. Ja mihin saakka lapsuutta se kulkeekaan taaksepäin. Se voimaton pettymys, jota ei saa oikeasti osoittaa, kun virallisen totuuden mukaan minua ei ole torjuttu, sillä ymmärränhän minä, että _ _ _ _ (täytä itse). Mutta kuitenkin. Höysteenä vielä itsesyytös koko tunteesta. Sillä pitäisi vaan ymmärtää ja olla.

Suuri gurumme Kristeri on sen kirjassaan "Tunteet ja syöminen" sekä haastatteluissaan sanonut, että kun tulee se tunne, joka aiheuttaa ahmimisen, olisi vaan parempi istua sohvannurkassa ja kohdata se tunne kuin mennä jääkaapille sitä tukahduttamaan. Mutta tuona halimattomuuden-nielemis-yönä tajusin, että aijoo, se on tämä tunne, tämä lyöty ja voimaton olo, ja siksi olen alkanut sitä ruualla tunkemaan kurkusta alemmas, kun en enää jaksaisi sitä tuntea, aina vaan, kun se palaa tässä maailmassa kimppuuni aina vaan.

Se on semmoinen loputon suo.