Yksi Fevarinittoman kauden ilmiöistä on palava innostus kaikenlaiseen käsityönäperrykseen. Olen jopa saanut jotain aikaiseksi! Mutta kun mikään ei tunnu riittävän, ei aika, ei rahat, ei taidot, koko aika haluaisin vain lisää ja lisää. Ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla sekä lukemattomia kertoja siinä välillä, aina jotain projekteja ja mahdollisia sellaisia pyörittelen mielessä. Nousi mieleen vanha huoli, että onko tämä nyt jotain bipolaarisuutta, alkaako nyt menemään lujaa (tämän horroksen jälkeen houkutteleva ajatus, vähän niinkuin se anoreksiakin, "heh hehe" - huonoa huumoria...). Blaadailuaikoina epäilin ajoittain vahvasti, että mitä jos se ylenpalttinen pössyttely peittoaa sen maniavaiheen.

Mutta ei kyse ole maanisuudesta. Kyse on ahmimisesta jälleen. Nyt haluan ahmia harrastuksia. Olisi helppo sanoa, että parempihan se, kuin ruoka, mutta kuvio ei ole niin yksinkertainen. Alitajuntani, tuo itseäni vastaantaisteleva paskiainen, näköjään haluaa tukahduttaa minut kaikkeen harrastemateriaaliin, aikomuksiin, muuhun, jotta taas kopsahtaisin ja kompastuisin ja tuntisin oman kurjan alemmuuteni kaikkeen muuhun eläväiseen nähden. "No niin, kannattiko tämäkään, eihän siitä mitään tule". Nämä puuhastelut ovat pitäneet sen verran toimeliaana ja hyväntuulisena, ettei oikein ole tullut ahmittuakaan. Mutta sitten viime yönä. Parin onnistuneen näperryksen jälkeen meni liukuhihnalta kolme jätskituuttia. Kolme. Yhtäkyytiä. Keskellä yötä. Miksi? Tajusin sen itseni-paskiaisen haluavan kampittaa itseni toisella tavoin, kun jossain muussa onnistuin.

Monta näperrysprojektia on elämän aikana mennyt puihin. Vituttaa, että oma äitikin jaksaa joskus huomautella, että "ostettiin sulle ne kalliit liidutkin". Ahaa, mutta siksiköhän faija ei koskaan hankkinut suurennuskonetta, vaikka itsekin olisi ollut kiinnostunut valokuvien kehittelystä; ajatteli, että sen ahne, kelvoton tytär vaatii ostamaan kalliit laitteet ja tarvikkeet, ja lopulta pilaa ne kaikki mitään aikaansaamatta. Ahaa, näin päästään niihin lapsuuden piano- yms. haaveisiin, jotka vanhempien osalta ammuttiin alas muitta mutkitta. "Mitä me sillä sitten tehdään, kun et enää halua soittaa". Kertoivat näin tietävänsä jo etukäteen, että ei siitä kuule mitään tule, ei sinusta ole siihen.

Ns. positiivisena puolenani olen tuntenut, että mussa olisi jotain taiteellista potentiaalia, mutta en vaan saa sitä toimimaan. Että pitäisi ensin saada plop tulppa auki niin se pääsisi virtaamaan. Ja heti perään moitin ja inhoan itseäni moisesta omahyväisestä ajattelusta. Että minussako olisi jotain hyvää, minäkö osaisin jotain, haista *! Minä itse olen itseni pahin tulppa. Ilmeisesti vanhemmat ovat kyllä myös tehneet osansa asiassa.

Ne paskiaiset. Tämä oli itseasiassa aika iso oivallus, joka tuli ihan tässä kirjoittaessa. Täytyy mennä vähän sulattelemaan sitä.