Niin, tulihan tuossa hieman postaustaukoa. Kyse ei sentään ole mistään lääkkeettömyyden aiheuttamasta romahduksesta, vaan jotenkin ihan ajanpuutteesta. Miehellä on kevätkiireitä opintojen kanssa, joten viettää paljonkin aikaa koneella, sen sijaan, että lähtisi lasten tai edes toisen kanssa jonnekin (sillä tämä blogihan on salainen rakastajani, jonka pidän piilossa maailmalta) jotta pääsisin kirjoittamaan... Suuren osan työssäoloajastaan joko nukun tai sitten puuhaan muuta puuhakkuuksissani.

Joo - onko tässä nyt jo toista viikkoa menossa ilman Fevarinia. Ja tiedättekö mitä? On niin kovin puuhakas olo! Ei sentään mikään kevätmania, mutta kas näin on tullut osoitettua itsellensä sen väsymyshorroksen johtuneen ko. lääkkeestä. Joten joku päivä kun vihdoinkin rohkaistun soittamaan tk-aikaa (lamaannuttaa ajatus, että siellä on taas joku ankea vaihdevuotinen kerberos, joka kokee toimenkuvansa olevan estää ihmisiä tunkeutumasta sinne, eikä jakaa tapaamisaikoja lääkäreille) täytyy keskustella jostain muusta kuin reseptin uusimisesta. Ja sitten se Rimonabant, jokohan se olisi markkinoilla. Viime yönä unessakin selitin suu vaahdossa, että tässä kuule se on lääke, joka juuri meikäläiselle sopii, juuri tämä auttaa tähän ahmimiseen meikäläisellä.

Vaikka olo onkin kuin talviunesta heränneellä, tunnen masennuksen hönkivän niskaan. Se pitää kevyesti niskalenkissä, ja on valmiina kuristamaan tiukemmin heti, jos kuvittelen voivani tuosta vaan mennä ja tehdä mitä lystään. Ja sekin, että ns. arkielämän kriisinhallinta rakoilee. Pelkään, että joku kerta flippaan ihan tosissaan, kun kaaosmittari kohoaa punaisille lukemille.

Etenkin, kun nuorimmaisella on joku jälkijättöinen vierastus- eli takertumisvaihe. Lapsi, joka on ollut hyvinkin omatoiminen ja itsenäinen, ja jonka "normaali" vierastusikä meni kohtalaisen sujuvasti ohi. Joku viimeinen tiristys ennen maailmalle lähtöä. Kaikki ok, mutta mitään muuta ei sopisi tehdä kuin istua sylikkäin. Siinä n. 8 kk iässä tämä vielä herätti äidillisen suojeluvaiston, mutta nyt vain sellaisia tunteita, joita on nähnyt jossain luontodokumentissa, kun pennut yrittää liian vanhoina äidin tissille, se vain karjaisee hampaitaan esitellen, että perkule, kakara, on aika jo alkaa nostelemaan, tarjoilu on päättynyt. Julmaa, mutta totta. Ja niin rankkaa. Niin uskomattoman rankkaa ja turhauttavaa. Aggressioiden painekattila kiehuu jo vähän yli. Karjun ja kiroan ja heittelen tavaroita suunnatakseni purkaukset pois omasta lapsesta. Ja sitten itken ja inhoan itseäni. Huono äiti! Nyt se saa traumoja loppuiäkseen, jostain äidin torjumisesta tai muuta. Kelvoton äiti! Kuinka voi mielessä edes vilahtaa kuva jostain litsarista tai tukkapöllystä! Kamalaa! Toinen vain haluaisi huomiota ja lämpöä jne ja minä roikun jossain parin millin päässä fyysisestä kurituksesta. Piiskaan sitten sillä itseäni, ja kuitenkin on ihan vesi loppumassa kaivosta, kun seuraava perässäroikkumiskohtaus tulee. Olen ihan lopussa. Kun ei edes vessassa saa käydä ilman, että ilmatorjuntasireenin voimakkuudella parahdetaan parkumaan oitis. Ja kun se itkukin on semmoista, että täydellä teholla samantien. Naapureista se varmasti kuullostaa siltä, että jakelisinkin niitä litsareita täällä pitkin päivää. Hävettää liikkua rappukäytävässä. Jos tämä kausi ei lopu piakkoin, alkaa ihan oikeasti pelottamaan, että ihan oikeasti flippaan joku kerta. Mies tulee töistä ja löytää vaimon parvekkeelle lukittautuneena tai jotain... Onpa harmi, että se on unohtanut ajatuksen 24 h-laatuajasta lasten kanssa, että lähettäisi mut äitini helmoihin tms. Ja se kuullosti aivan ihanalta, kun asiaa tarkemmin ajattelin. Mutten uskalla sitä alkaa kovin hanakasti ehdottelemaan. Etten itse ota mitään "nyt se ajattelee, että olen huono äiti tai että treffaan salaisen rakastajani"-skitsoja.

Mikä olisi ultimate 24 h -fantasiani? Hyvä hotellihuone (ehkä vieläpä kylpylä), kannettava cd, muutama makoisa jointti. Aamulla seisovaan pöytään (ei ruuanlaittoa, ei passausta, ei syöttämistä, ei pöydän/lattian pyyhkimistä, ei tiskausta) ja kuulkaa, että takaisin tulisi aivan toinen mamma.