...mutten välitä siitä enää yhtä paljon.

Niinkuin siinä vitsissä, jossa mies sai vahingossa rauhoittavia ripulilääkkeen sijaan. Se oli jossain HS:n jutussa, kun joku kritisoi nykypsykiatriaa, että hoidetaan oireet, eikä ongelma. Vai pitäisikö sanoa mielenlääketiede; eilen oli juttu kiinnostavasta kirjasta, psykiatrian historiasta, ja jossa taas teilattiin semmoisia muotiongelmia, että pitäisi erottaa mielisairaudet ja ongelmat. Varsin järkeenkäypä ajatus.

Olen suomennellut netistä printaamiani virkkausohjeita. Se ei olekaan kovin vaikeaa, kun sitä tekee lasten nukkuessa, eikä pyöriessä ja päpättäessä ympärillä. Lanka on keritty keräksi ja kaikki on valmiusasemissa. En välttämättä niinkään välitä siitä, saanko mitään valmiiksi, loppuun asti, kunhan nyt jotain pääsisi tekemään. Työterapiaa.

Kuukausiliitteessä oli juttu Goahipeistä. Luin sen suurella haikeudella. En koskaan päässyt sinne saakka, valittelemaan kuinka tylsää siellä on, kuten tuntuivat tekevän. Mutta en olekaan tuota jutussa kuvattua ihmisrotua, langanlaiha, hoikka, kaunis hippityttö. Pahainen plösö vaan jolle myytäisiin kakkaa lätkänä ja loput rahat förättäisiin jo ennen ensimmäisen vuorokauden päättymistä.

Kai tämä elämä tästä taas. Omat fiilikset on tavallaan ihan ok, mutta edelleen häiritsee suuren luokan syrjäänvetäytyvyys ja passiiviisuus etenkin sosiaalisiin kontakteihin. Kärsin täällä syrjäisen läskisykkyräni sisällä. Olisi mukava ajatus osallistua maailman rientoihin, mutta en minä voi. En pysty.