Tänään näin ohimennen peilistä miten paksu pebani möllötti kotihousuissa. Voi Kiesus! Tuoltako se näyttää! Ja kesä! Vaikka sitä kaipaakin, valoa, lämpöä jne. on talvi sisäänkietovine pimeyksineen sittenkin ominta aikaa masentuneelle. Etenkin masentuneelle syöpölle. Pimeys piilottaa turvonneet, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät, talvipalttoon puolestaan vellovan valkoisen läskin.

Vaikka itsensä verhoaisi millaisiin valtaisiin telttakaftaaneihin, aurinko kuitenkin tekee kepposet jostain kulmasta, ja näyttää varjokuvana: katsokaa, mitkä läskireidet sillä on! Ja kuinka vararengas roikkuu! Katsokaa! Ja ne ovat ohutta kangasta, kun liikut ja kumartelet, nostelet lapsia ja sellaista, kaikki tursuamat tulevat kyllä näkösälle ihan toisella meinigillä kuin jostain toppahousujen ja villapaitojen alta. Allit ovat paisuneet semmoisiksi kun olisi puolen kilon pullataikinat kainaloissa. Ei semmoista t-paitaa olekaan jonka hihoihin ne suostuisivat jäämään näkymättömiin. Harmaanvalkoinen, turpea pärstäläpi kruunaa kaiken. Tai viimeistään se, ettei kiireessä pesemättä jäänyttä tukkaa saakaan enää jonkun mummupipon alle piiloon. Siinä seisot sitten niiden kaikkien muiden äitien; jäntevien, hoikkien, vitaalisten, keskellä jossain leikkipuistossa.

Silloin hävettää. Kirkkaassa päivänvalossa. Olmitursas tahtoisi ryömiä sen ison kiven alle takaisin piiloon.