Yleisesti vaan pölhö olo. Välillä menee paremmin mutta sitten taas ei. Kauppamatkalla juolahti mieleen, että voisihan siitäkin olla apua, että menisi jollekin puhumaan. Mutta pääsisinkö edes? Nykyään kun on kaikkialla niin vähän resursseja ja sen semmoista. Jos ne sanoisivatkin, että "ethän sinä apua tarvitse! Sinullahan menee ihan hyvin!" niin sitten potisin taas itsesyytöksiä ja huonoa omaatuntoa, että mitä minäkin...

Kun viimeaikoina on tiuhaan toistunut tämä teema, että pieleen menee, kun jotain uudistusta yrittää. Että masennuksen demonit hirttäytyvät kahta kovemmin kaulaan kiinni, kun yritän olla olevinani niinkuin ei niitä olisikaan.

Koko jalkajupakkakin, kun yritti jotenkin muka uudistaa elämäänsä. Tuntuu kohtalon ivalta, että kun vie vanhaa roinaa roskikseen, liukastuu ja teloo jalkansa. Semmoinen fiilis, että "älä sinä viitsi edes yrittää". Ja yksi askel elämässä eteenpäin, "kunnollistumista" oli se autonkin hankinta. Mutta kuukausia jälkeenpäin joutuu kasvotusten sen tosiasian kanssa, että käytetyn auton myyjillä ei ole sielua, oli liike miten iso tahansa. Sekin vähän juilii, vaikka kyse olikin pienistä asioista, joita ei vain itse tullut tarkistaneeksi.

Ja unetkin. Niissä kerrataan jotain vuosien takaista, vuosikausia toistunutta teemaa. Esimerkiksi se, kuinka peuhaan jotain kuumaa, tantrista seksiä ajatellen, että ooh, tämä mies on Juuri Se, nyt olen löytänyt todellisen sielunkumppanini ja sitä rataa, kunnes se mies nauraa käsityksilleni jonkinasteisesta parinmuodostuksesta, että haloo, tämähän oli vain seksiä, olet yksi pano monien joukossa, heh heh, dille.

Eikö se ollut tämä vanha kasarifantasiaelokuva Neverending story, missä oli joku semmoinen epätoivon suo aktuellina paikkana, jonka yli pääsi vain, jos uskoi pääsevänsä, ja sitten sen pojan hevonen upposi siihen? Juuri semmoinen olo.