Jos kaikki menee p*lleen niin minä myös. Enpä ole yhtä railakkaasti lipannutkaan varmaan koskaan, sillä pelkään jäällä kävelemistä hysteerisesti ja köpötän sitten kuin joku mummo. Mutta nyt yllätti. Heikolla hetkellä. Viuh ja pläts. Oli siinä silavaa ilmassa kunnon kaaressa. Ja jalkaan sitten semmoinen tälli, että päättivät hieman paketoida, ja kepit kaupanpäälle kanssa. Nyt sitä ollaan sitten invalidia melkein kuukauden päivät. Voi kaikki tuntemani kirosanat.

Turhauttavaa. Kaikenlaista juolahtelee mieleen, ja heti perään "ai niin, en voikaan, enhän mä voi liikkua /ajaa autoa".

Jos vielä olisi perheetön blaadailija, aikahan menisi ihan rattoisasti sohvalla maaten, kaukosäädin toisessa kädessä ja kabu toisessa (ei se kuitenkaan ole niin kivaa miltä kuullostaa). Jos olisin lapsetonkin, voisin rentoutua ja katsoa läpi kaikki videot ja dvd:t, joihin en ole ehtinyt aikoihin kajota - ai niin, paitsi jos ei olisi lapsia, olisin ehtinyt katsoa ne kaikki jo aikoinaan. 

Nyt sitä sitten vain kyykkäilee ja yrittää pysyä kahden nuoren neidin vauhdissa. Kipu ja kolotus ei onneksi ole yhtä suurta kuin se henkinen vitutus, mikä moisesta immobilisoinnista seuraa.

Ja masentavana takaiskuna, kaikki viimeaikain masentavat takaiskut on tietenkin saaneet aikaiseksi täysin tarpeettoman hakeutumisen ruoka-aineiden "turvaan". On vähän tullut napsittua jäätelöä pakastimesta (no pitkäänpä ne siellä olikin), suolapähkinöitä (dieetti jatkuu osa II - no nyt ne alkaa jo kuvottamaan, vihdoin), suklaapatukoita (MIKSI ystävälliset täti-ihmiset tunkevat semmoisia paketillisen pienelle lapselle? - No kun eivät tiedä, että tyttöparan äidillä on pahempi syömisongelma). Tähän sitten vielä tämä ns. rajoitettu liikuntamahdollisuus, niin onpa jännä nähdä mikä vaate alkaa ensimmäisenä kiristämään ja mistä...