Tuo suomettumisteema jäi vähän kesken. On pitänyt jo kauan purkaa sitä asiaa, että huomaan ruotineeni tänne äitiparkaa lähes yksinomaan häntä syyllistäen kaikesta elämäni kurjuudesta. Loppujen lopuksi, vaikka hän kuviossa on tiukasti mukana vaikuttamassa, pahin piru elämässäni on ollut tuo isosisko.

Mutta tähänkään asiaan en ole kummemmin kiinnittänyt huomiota; hänetkin on järkeistetty. Ymmärrän hänen käyttäytymistään, joten mitä siitä. Äitiä on helpompi syyttää. Jopa salaisesti täällä blogissani on helpompi purkaa tunteita äitiin kuin siskoon.

Ratkaiseva löytö oli ohimennen huomata jossain alisuoriutumista (eli ihan fiksun lapsen huomattavasti huonompi koulumenestys) käsittelevässä tutkimuksessa, että yhtenä aiheuttajana on kateelliset sisarukset.

Nimenomaan kateellinen systeri on aina ollut. Kateellinen kaikesta huomiosta, jota olen saanut. Kateellinen jokaisesta materian palasesta, jonka olen saanut. Se raivokas 3-vuotias hänen sisällään on sitä mieltä, että huomiota on vain rajallinen määrä: jollekin ärsyttävälle pikkusiskolle tarjottuna se on häneltä pois.

Kaikki, mitä olen koskaan saanut, on hänen mielestään häneltä pois.

Sillä ihmisellä on joskus ihan psykoottisia mielipiteitä siitä, ettei hän ole koskaan saanut Yhtään Mitään. Ja kuitenkin se on rohmunnut itselleen kaiken, mikä irti lähtee. En tiedä, mikä tähänkin on sitten syynä. En jaksa pohtia aina hänen psykopatologiaansa. Omastakin päästä pitäisi päästä selville.

Kateus. Aina se on ollut kateellinen kaikesta, mitä teen. Ja heti tietenkin yrittänyt niitata mut saman tien. Piirrustukset revitty, valokuville naurettu, mitä kaikkea. Opin aika pian pitämään itseni piilossa. Jos loistin ja sain kehuja, jostain nurkasta tuijotti systerin palava, psykoottinen katse "kuole, paska, kärsit vielä". Toisaalta, jos opiskelin ahkerasti koulusta lintsaamista ja tupakin polttoa, sain irtopisteitä. Semmoista se hakikin, piilotettuja paheita, joiden avulla sai kiristettyä käyttäytymiseni mieleisekseen. Jos en passannut, alkoi huuto raikaamaan: "Äitiii, t. polttaa tupakkaa. Äitiii, arvaas mikä on t:n uusi lempijuoma? Kilju!" Ja niin edelleen. Tötsy oli viimeinen. Nyt olen pitänyt siltä kaiken piilossa. En edes avioriidoista kerro mitään. En anna sille mitään aseita enää, mitä se voi kaivaa esiin, kun raateluhampaat ja turkki alkaa kasvamaan esiin täydenkuun loisteessa.

Autolla ajo. Se oli sille paha niitti. Itse oppi ajamaan mutsin kanssa, niiltä keikoilta tultiin ovet paukkuen takaisin. Liikennesäännötkään eivät oikein kiinnostaneet, oli uhma päällä, kun mutsi oli opettamassa. Semmoista sen ajaminenkin sitten vähän oli, moottori huusi ja kytkin paukkui. Kundikaveri kertoi, kuka ajaa ensin risteyksestä, jos valot ei toimineet. Minä paska sitten opin ajamaan aika sulavasti ja säännöt tuntien autokoulussa. Sepä sitä ketkutti. Oli saanut nauttia vallastaan muutaman vuoden. Nyt sekin meni. Ei voinut seisottaa venaamassa tuntia - paria. Ja että ajoinkin vielä paremmin! Raivo! Viha! Katkeruus! Systeri hoiti tilanteen tossuttamalla mut täysin sen kuskiksi, joka sai parhaimmillaan odottaa pari tuntia autossa. Ei ollut vastaansanomista. Jos yritin protestoida - atomiräjähdys! Raivo! Viha! Systeri lopetti itse ajamisen tyystin, ja on varmaan koko taidon kadottanutkin.

On se onneksi rauhoittunutkin nykyään, mutta edelleen on vähän semmoinen kauhun tasapaino ilmassa tietyissä tilanteissa. Olen aiemminkin tilittänyt sitä, kuinka mutsi ja faija on seisseet tumput suorana näissä tilanteissa "helpompaa kaikille, jos se ei räjähdä".

Mutta jos systeri on kasvanut, koskahan itse kasvaisin ulos niistä käyttäytymismalleista, jotka se mulle joskus kauan sitten lapsuudessa ja teini-iässä on asettanut?