Jo rupesin hyppäämään ruokakaapille, kun pitkästä aikaa mies otti tytön matkaansa, ja vauvakin vielä nukahti, voi että kun pitäisi syödä jotain, tilaisuus tekee varkaan ja niin edelleen. Vähän innottomasti upposi iso pikari Lidlin aprikoosijugurttia. Ja sehän olisi "melkein" lounas. Ei sentään viisi jäätelöpuikkoa tai kymmenen keksiä.

Yllättäen juolahti päähän ratkaisu tähän kummaan paradoksiin, kuinka BEDiläinen samanaikaisesti sekä rakastaa että rankaisee itseään ruualla. Tämä on kummastuttanut kovin, sillä olen kyllä tiennyt olevani syövinäni rakkautta, muttei ihan yhtä helposti auennut visio, että samalla myös rankaisen itseäni - niin, se itsevihahan on jotenkin niin itsestäänselvyys, ettei siihen mitenkään analyyttisesti suhtaudu; niitä pitää vaan tosiasioina, itsetunnottomuuden ja itseinhon tuottamia ajatuksia (onkohan tämäkin sitä "järkeistämistä"). Ymmärrän kyllä, että itsetuntoni on heikko, mutten hahmota, että aktiivisti inhoaisin itseäni. Ja nimenomaan se itseinho lienee vedenjakaja "herkuttelun" ja "ahmimisen" välillä. Herkuttelija ei syö tunteisiinsa, vaan siksi, että nauttii ruuasta ja on ehkä hieman kuriton. Ahmija taasen tavoittelee ruualla jotain tavoittamatonta, hän ei oikeastaan nauti siitä, vaan juoksee mielikuvien perässä. "Syöminen lohduttaisi". Eihän se mitään lohduta, siitä tulee vain entistä huonompi omatunto. Samanaikaisesti hän hakee ruuasta rakkautta, kun salakavala alitajunta haluaa itseinhossaan kurittaa ja rankaista, ja osoittaa, ettei hän ole minkään arvoinen - "liho, kurja sika". En minä sokeasti syö. Ei ole yllätys, että ahmimani ruoka lihottaa. En märise lihavuuttani siksi, etten muka tietäisi, mistä se on seurausta. Tiedän oikein hyvin. Alitajuisesti tiedän vielä paremmin.

Se, että syön rakkauden tarpeeseen, aiheuttaa myös sen, että samaan syssyyn rankaisen itseäni nimenomaan siitä kuvitteellisesta rakkaudesta, jota syödessä itselleni tarjoan. Lohduksi riittäisi yksi. Rangaistukseksi on syötävä kaikki.