Pienten lasten äitinä tulee käytyä huomattavasti useammin terveyskeskuksessa - ja tietenkin myös omien, esim. jalkavammojensa kanssa - kuin ennen, yksin eläessään. Ennen kävin niin kovin harvoin (kuten apteekeissakin. Nyt tulee sahattua jatkuvasti). Ennen oli eri asia käydä märisemässä kerran jollekin tk- tai työpaikkalääkärille, että ahistaa. Seuraavan kerran, jos reseptiäkään tuli uusineeksi, oli lääkäri tai asuin- tahi työpaikka jo vaihtunut.

Onhan se tietenkin ihan liikuttavaa, että "potilaasta välitetään" ja että on "kestävä hoitosuhde", mutta sittenkin vähän ankeaa, että melkein joka kerta se lääkäri kysyy "no mites muuten olet jaksanut?". Kun se tulee jotenkin vähän jäykästi. Ohjekirjasta luettuna. Sillai vähän niinkuin hiljaisella, yhteisellä yhteisymmärryksellä, you know.  Vähän jännittää kysyä, mutta näin kuuluu. Ja minä sitten sönkkään jotenkin selitellen, että ihan hyvin, kyllä se Fevarin selvästi auttaa, joo... Jotenkin velvollisuudentunnosta. On kuitenkin vähän outoa käyttää lapsia korvatulehduksen jälkitarkastuksessa ihmisellä, joka on nähnyt ulkosynnyttimeni, tehnyt synnytyksenjälkeisen sisätutkimuksen ja kuullut sieluni synkimmät salaisuudet; syömishäiriön ja masennuksen, lukenut testipaperista kuolemanajatuksista. Toisaalta, vihdoin voisi heittää jo vuosia vaivanneen kysymyksen: "tsiigaa, onkshei nää nyt niitä peräpukamia?". Enää ei ole mitään hävittävää, julkisivu on jo murtunut... Tuo nainen näkee lävitseni jo muutenkin.