Uusi itseluotailun tuloksena syntynyt oivallus:

Tajusin jotain siitä itsessäni, miksi kaikki nämä riippuvuudet päättyy pahaan oloon - miten jotenkin tavallaan tavoittelenkin sitä pahoinvointia, kuten tämä syöminen on nyt minulle itsestäni opettanut. Sitä jotain haluaa tavoitella ja saavuttaa, ja sitten itse itseltään alitajuisesti haluaa romuttaa koko homman, että jäisi vaan paha mieli; katso nyt, et sinä sitä tavoita, et sinä ole sen arvoinen. Haluat jotain, muttet sitä saa.

Näin luulen avanneeni pahoinvoinnin mysteerin. Avittavana kokemuksena oli tuo uudenvuon oksennus. Tuli muistot mieleen, miten lukemattomia kertoja olenkaan posliinia kaulaillut aivan kammottavassa humalatilassa. Joskus silloin, kun ryypiskelin antaumuksella, kehitin sen oikein tekniikaksi, kun huomasin, että jos yöllä oksentaa, ei krapula ole yhtä paha. Niin opin, että jos himaan tullessa on yhtään vähänkään paha olo, täytyy juoda vähintään puoli litraa kylmää vettä, sormet kurkkuun ja menoksi. Semmoinen tee-se-itse -vatsahuuhtelu. Nyt tässä elämässä, vuosia jälkeenpäin, kakoessani juustonaksu-siiderimössöä pyttyyn, ihmettelin, että mikä hitto siinä dokaamisessa viehätti, mikä sai minut, nuoren tytön palaamaan kerta toisensa jälkeen baariin kiskomaan aivan kamalia määriä aivan kamalia viinoja, kun lopputulos oli aika ilmeinen; jos en ajoissa päätynyt jonkun juipin alle, palasin (toivottavasti edes omaan) kotiin rykimään kalliit, kamalat juomat suoraan pyttyyn. Eikö vähempi olisi riittänyt - kun sillä harjoittelun määrällä ei ne koomakännit mitenkään yllätyksenä tulleet?

Ei riittänyt, koska minulla oli haave. Se oli tietenkin klassinen "että joku rakastaisi minuakin". Koska en keksinyt mitään "normaalia" paikkaa tai tilannetta vastakkaisen sukupuolen kohtaamiseen, elättelin näitä fantasioita, että jossain törmäämme, elämäni miehen kanssa, savuisessa baarissa, juoppojunassa, yöbussissa, liftatessani aamuyön tunteina kotiin. Tai -oikeastaan siinä on käynyt jotain sellaista, että koska olisin halunnut normaalin ihmissuhteen, enkä pitänyt itseäni kykeneväisenä sellaiseen, sen arvoisena, syötin itselleni näitä epätoivoisia juopotteluvisioita, "et sinä muualta niitä miehiä löydä kuin baarista". Ja sitten toinen käsi kaataa viinaa kurkkuun sen enempiä kyselemättä, toisen käden vinkatessa tarjoilijalle jo, että tuokaa lisää. Näin kaunis, herkkä, nuoren tyttösen romantiikankaipuu kuristettiin alitajunnan toimesta savuisessa baarissa, ja tuo kypsymätön mieli passitti itsensä häpäisemään itsensä jonkun ääliön alle "katso nyt, muuta et saa, tuokin panee sinua vain säälistä". Viimeistään aamulla oli nieltävä kammottava pettymys, itseinho, toivottomuus. Hiljenettävä itsesyytökset ja kaksin käsin muokattava oma näkemys tästä säälittävyydestä underground-rappio-Henry Chinaski-rock'n'roll-hohdoksi.

Blossittelu oli sinänsä armollista, ettei siitä seurannut oikeastaan tätä suoranaista pettymyksen pahoinvointia kuten alkoholista tai irtoseksistä. Sitä eli sitten vain semmoista kaksoisagentti-elämää "ettepä tiedä, että aamulla imaisinkin pikku jointin, heh heh, luulette, että tässä olen normaalisti vain teidän keskuudessanne". Silloin ensimmäisen psykologin kanssa jaaritellessa joskus, kun vertailin blossittelun autuutta dokaamiseen verrattuna, se kysyikin, ettenkö kaipaa sitä alkoholin aiheuttamaa katarsista, krapulan terapeuttista kärvistelyä. Että blossittelu jää vähän puolitiehen, kun siitä pääsee kuin koira veräjästä. En silloin oikein ymmärtänyt tuota logiikkaa, että miten niin. Vei kymmenen vuotta ennen kuin todella tajusin pointin. Toisaalta siitä juuri tuon salailun ja peittelyn myötä seuraa semmoinen pysyvä tila.

Ja nyt tämä syöminen on ihan suoraa toimintaa tuon suhteen. Instant karma. Samantien saa palautetta toiminnastaan, paha olo pamahtaa ilman että täytyisi aamuun odotella.

Käsitteellisesti tämän ruumiini voisi jakaa niin, että on tunteiden suu, joka halajaa, alitajunnan kädet, jotka toimivat, rankaisten tunkevat ruokaa suuhun, ja läski ruumis näiden alla, joka saa seurakset kannettavakseen.