Mies on yleisesti pyrkinyt olemaan poliittisesti korrekti, mitä tulee siihen asiaan, että vaimokulta on paisunut kuin pullataikina sitten ensitapaamisen päivien. Jos olen moittinut itseäni lihavaksi, hän korjaa, että olen vain "put on some weight", ja osoitellut semmoisia aivan sairaalloisen, vaivoin omin jaloin liikkuvia mammoja tuolla kylillä, että katso nyt, tuo on lihava, sinä olet vain pyöreähkö, ja niin edelleen.

Mutta sittenkin, on vähän vaivannut, kun muutamana kertana, kun ollaan johonkin menty yhdessä, kirkkoon tai kylään, että ollaan pukeuduttu stiilisesti, miehellä on ollut hehkuva into kaivaa esiin se yksi kittana body, johon joskus vihkimisen aikoihin sujahdin sulavasti, mutta joka nyt nitisee liitoksistaan - toisaalta myös kuroo läskejä syvemmälle ihmisten katseilta. Sitten tuli se päivä, ettei sitä kaiken kiireen keskellä yksinkertaisesti löytynyt mistään! Oma virheeni oli tietenkin alkaa märisemään aiheesta turhankin asenteellisesti, että "joo joo, nyt sä et tietenkään halua mua mukaan, kun sitä kureliiviä ei löydy, ettei tarvitse hävetä läskiä vaimoa". Siinä marttyyrinkruunu hehkui niin, että naapuritkin häikäistyivät. Miehen logiikkaan ei uppoa, että nyt pitäisi alkaa vaimoa paijaamaan, että älä huoli rakas, minun silmissäni olet aina aivan täydellinen, vaan ajattelee, että tilanne korjataan sillä, että joohan joo joo kyllä se löytyy. Minä tästä vettä myllyyni, aijaa vainiin olin siis oikeassa, sinä siis häpeät minua, eikä tiuskimis- ja itkuntyrkykohtausta estä enää mikään. Mies edelleen elättelee visiota, että vaimon paha mieli poistuu kun kyseinen vaatekappale löytyy. Epäileepä jo, että olen tahallani sen piilottanut saadakseni kohtauksen aikaan. Sitten se vielä sihahtaa, että missä se on, jos kyse olisi suklaasta tietäisin kyllä, missä se on.

Se sattui. Koska se oli niin totta.

Tyrskeet vaimenevat lasten tähden ja matkaan lähdetään mykkäkoulun merkeissä. Muiden edessä esitetään kuin kaikki olisi hyvin, ja kyllähän se suuttumus laantuukin. Illalla puhutaan aiheesta, mies pyytää anteeksi, että napautti niin kipakasti. Minä sanon jotain, joka on itsellenikin tärkeä kuulla; on niin tärkeää, että edes perheeni hyväksyy minut sellaisena kuin olen, koska en itse siihen pysty.

Seuraavana päivänä tajuan, että on elintärkeää, että alan tekemään tilanteelle jotain. Koko kohtauksessa ei juurikaan ollut kyse siitä, etteikö mies sietäisi ulkoista olemusta, vaan siitä, että itsetuntoni on jossain pakkasen puolella. Voisin olla vieläkin lihavampi, mutta jos nauttisin olostani ja elämästäni, olisin niin paljon kauniimpi kuin nyt, hartiat lysyssä, itseinhoisena nurisijana.