Tulipa taas vaelleltua tuossa eräänä yönä. Unessa taas huomasin, että jos venytän askeleita, en kosketa maata lainkaan, leijailen sillai hassusti. Se on varmastikin jonkin asteen astraalimatkailua. Muistuttaa kovasti sitä, mitä Castanedan kirjassa kerrottiin. "Älä katso jalkoihisi". No minä katsoin, ja poukkoilin kuin ilmapallo, kykenemättä juurikaan hallitsemaan kulkuani. Joku fillaroi taaempana, ja ajattelin, että onpa hassua, että onkin juuri musta hame päällä, varmasti luulee näkevänsä pääsiäisnoidan, kun tässä lennähtelen tietä pitkin.

Fillarikin on ollut kuvioissa, valitettavasti molemmilla kerroilla rikkinäinen semmoinen. Ensimmäisessä unessa se muistutti lähinnä jonkinlaista polkuautoa. Stonga oli rikki, oikeastaan sitä ei ollut. Ohjailin suuntaa pitämällä pakkarista kiinni kaksin käsin ja kallistelemalla tätä pyöräksi unessa nimittämääni kulkuneuvoa. Pari yötä myöhemmin poljin jossain maalaispaikkakunnalla sysipimeää tietä pitkin näkemättä lainkaan eteeni. Minut ohitti kovaa vauhtia pari - kolme paikkakuntalaista, tiesin paikallisiksi, kun ajoivat niin julmettua vauhtia, että tunsivat reitin; itse poljin pelko pepukaisessa odottaen rysähtäväni ojanpientareelle hetkellä millä hyvänsä, yritin vain pitää kurssin luotisuorana, ja luottaa siihen, että tiekin oli sellainen. Matka oli enimmäkseen alamäkeä, ja puristin käsijarrua rystyset valkoisena. Tuonnempana, jossain asutuksen alueella, jossa oli valoisampaakin, tajusin alamäessä pelätessäni, että tsygässähän oli jalkajarru, mutten muka osannut enää käyttää sitä, kun olin tottunut maastopyöriin. Siksi puristin koko voimallani yhtä säälittävää käsijarrua, joka menikin rikki, kun olin sitä niin kovin rääkännyt.