Jossain välitilassa sitä leijailee, tuntuu että on liikahtanut entisestä eteenpäin, muttei sittenkään oikein etene niin, että todella saisi jotain aikaiseksi. Missään. Pöly leijailee vaatepinojen ympärillä. Kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. En ole enää siellä pahimmassa, passiivisimmassa, itsetuhoisessa masennuksen tilassa, mutten kuitenkaan ole siitä eroon päässyt; olen edelleen kovin aikaansaamaton ja syrjäänvetäytyvä, en edelleenkään aivan oma itseni. En ole johonkin aikaan mitenkään kummoisesti ahminut, mutten ole siitäkään eroon täysin päässyt. Jos ei muuta niin kourallinen tyttären muumikeksejä eksyy suuhun ilman näkyvää syytä. Ja että tavallaan vielä haaveilen ahmimisista, vaikken aktiivisti toteuttaisikaan. Ja että pahan hetken tullen ollaan jo käsi kyynärpäätä myöten siellä muumikeksipaketissa, jos ei muutakaan satu löytymään. Ahmimisnitkuissa. Mutta kaupasta en kuitenkaan ole itselleni poistanut juurikaan mitään. Vaikka loukattu sielu kuinka huutaisi keksipakettia haavojensa voiteluun, en ole taipunut. Hyvä on, pienen suklaapatukan saat. Mutta senkin söin vasta seuraavana päivänä.

Kummallista, kuvaavaa oli se, kun vierailin vanhempien luona ja heti alkoi hermostunut kaappien penkominen "eikö niillä nyt mitään ole". Kuinka siellä tulikin heti tarve syödä?

Tänään tuli uusi KuntoPlus-lehti (jonka nyt, yhden normaalihintaisen saatuani, kehtaan lopettaa), jonka itsetuntotestissä sain jotain alhaisimman kolmanneksen keskipaikkeilta. Olisinkin ensin selannut hartaudella läpi sen tanskalaiskuvaston reippailevista kaunottarista ja silmäillyt niitä ahdasmielisiä "innostavia" ohjeistuksia ja palannut sitten siihen testiin, olisi varmasti pisteet paljon pienemmät. Mutta taas jouduin tunnustamaan itselleni, että itsetunnon alhaisuus on tosiasia ja ongelmallinen sellainen.