Yöt olisi nukkumista varten mutta ei. Vauva nukkuu jo vähän paremmalla menestyksellä, mutta kuitenkin kitisee, jos tutti tippuu. Selkää juilii niin, että asennon vaihtaminen on ihme pyörimistä, herään joka kerta sen sijaan, että vaan käännähtäisin. On kuuma. Pois peiton alta. On kylmä. Lisää peittoa. Sitten täytyykin käydä vessassa. Palaan ja vaivun horrokseen, vauva vinkaisee tuttia takaisin. Ja sitä rataa. Toisilla ihmisillä on kyky tipahtaa silmänräpäyksessä. Minä taas heräämisen jälkeen pysyn semmoisen puoli tuntia valveilla - horteessa, joten kunnon unta ei näin toiminnalliseen yöhön mahdu juuri lainkaan.

Aamulla valitan miehelle, etten varmaan neljän jälkeen ole nukkunut kuin nimellisesti. Ai, hänen mielestä nukuin tosi rauhallisesti. Vai niin. Ärsyttää se jyräävä asenne, että jos hänen mielestään asia on näin niin ei mun pitäisi valittaa. Ei otakaan esikoista mukaansa, vaikka illalla puhui niin. Kiitos paljon, tyttö parka tietenkin itkee pettymystään. Koskahan oppisi aikuinen mies, että jos jotain lapselle sanoo, se on pidettävä. Eli ei puhu, jos ei ole varma. Toisekseen aamuyöllä haaveilin nukkuvani vauva kainalossa koko pitkän aamupäivän. Koskahan myös oppisi, että hänen kiireensä ei ole muiden syy. Ystävällinen vastaus vaimolle tuskin pistää myöhästymään lisää. Tiuskien ei pääse sen nopeammin liikkeelle.

Taas päästiin puoleen päivään pyjamat päällä. Lasten pitäisi ulkoilla ja kaikkea. Eilen pysyttiin sisällä koko päivä silkasta väsymyksestä, liikaa ohjelmaa viikonloppuna.

Hilppasen huimailee. Johtuukohan tämä nyt siitä, että parina päivänä olen ottanut 1,5 Fevarinia yhden sijaan. Ärsyttävää. Ja tämä väsymys.

Tulee mieleen se vitsi miehestä joka sai vahingossa rauhoittavaa ripuliin. Ripuli jatkuu yhä, mutten välitä siitä. Väsyttää ja masentaa edelleen, mutten piittaa. Mutta kunhan vaan vihdoin jaksaisin tehdä asioita, eikä kaikki olisi tätä suossa tarpomista.