Aamun varhaisina tunteina jälleen ymmärsin elämästä jotain uutta; itsetuhon mekanismin ahmimisen vaikuttimena. Äkkiseltään sitä älähtää, että eihän se mitään itsetuhoa ole, sehän on ahneutta, kurittomuutta, selkärangattomuutta jne. Syöminenhän on kivaa. Vielä kivempaa on syödä jotain, mikä on hyvää. Mutta kuitenkaan, se ahmiminen ei ole syömistä kivuuden vuoksi. Mielihyvällä ei juurikaan ole tekemistä tämän asian kanssa. Jos olisi, sitä nauttisi yhdestä siivusta suklaalevyä. Kolmesta keksistä. Palasta jäätelöä. Mutta kun tekee itselleen suunnilleen jotain sellaista kuin Vincent Pricen teatteriseurue sille paksulle kriitikolle, joka kirjoitti ikävästi niiden näytelmästä. Menivät ja kokkasivat miesparan puudelit ja tunkivat kurkusta alas niin että tukehtui (oliko nimi Kauhujen teatteri?). Joku sisäinen simputtaja tunkee turpaa jäätelöpakettiin, että syö ja tyrski, läski, niin että tukehdut.

Se itsetuho siinä on näennäiseen nautintoon piilotettu kuten suojaamattomissa irtosuhteissa. Kun sen kuulin itsetuhoisuutta kuvaavan, ihmettelin, että seksihän on vain kivaa, mitä itsetuhoa siinä muka on, jos kännissä ei tule aina piitanneeksi kaikenlaisista kumijutuista. Mutta kyse onkin siitä, että kännissä lähtee harrastamaan seksiä jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kanssa ei-suvunjatkamismielessä, ja kun tunnepuolikin on jo tuntemattomuudesta vaillinainen, jäähän se oikea, todellinen nautintokin sitten vähän vaillinaiseksi; se on vain harhaa, kuvitelmaa, omaa sokeutta. Sanoo itselleen "minä teen näin kun se on kivaa ja olen vähän hurja tyyppi, joka on valmis kaikkeen uuteen ja villiin", ettei kuulisi, miten sisäinen itsemurhakandidaatti, todellinen itse, sanoo "minä teen näin, koska en välitä itsestäni ja haluan näyttää sen muillekin, etten ole minkään arvoinen, voitte käyttää minua kuten haluatte, en piittaa, vaikka saisin kuolettaviakin sairauksia tai ei-toivottuja raskauksia. Olkaa hyvä ja häpäiskää ruumiini".

Ja mikä ettei itsetuho olisi näennäisen kivaa tekijälleen? Tottakai tuottaa mielihyvää toteuttaa itseään ja kieroonkasvaneita aikeitaan. Juoppo nauttii juomisesta, bulimikko oksentamisesta, anorektikko nälästä, nisti piikittämisestä, viiltelijä viiltämisestä, tupakoitsija savun sisäänhengittämisestä, peliaddikti jo kolikon tipauttamisesta automaatin pohjattomaan kuiluun. Kun ajatellaan kaikkia ihmisen eloonjäämisviettejä, joiden kuuluisi ensisijaisesti toimintaamme ohjata, sehän on ihan peräistä toimintaa, että vetää itseensä jotain myrkkyä, joka kärventää sisuskaluja tai yskittää, painaa terävän esineen ihostaan läpi, tai että tuhoaa mahdollisuudet itsensä ravitsemiseen joko itsensä näännyttämisellä, poistamalla ravinnon itsestään väkivalloin tai hassaamalla omaisuutensa, jolla ravintoa oli tarkoitus hankkia.

Niin paljon minäkin tervellisestä ravinnosta tiedän, glykeemisistä indekseistä, raffinoidusta ruuasta, kuidusta, rasvasta, jopa jostain  huitsiin ajurvedisestä aspektista, ettei leuka loksahda auki ja kräämipulla putoa suupielestä silkasta hämmästyksestä, kun joku ylimaallisella viisaudellaan kertoo, että "syö vähemmän ja kuluta enemmän" - "Ai mitäh? Siitäkö se kaikki johtui? No huh!". Vaikka ummistan silmäni impulsseiltani, se itsetuhoaja itsessäni tietää kyllä aivan hyvin, mitä itselleni ja elimistölleni tekee, kun sisään sullotaan se koko suklaalevy, koko keksipaketti, koko jäätelöpaketti. Olen päässyt jo sen ratkaisevan askeleen eteenpäin, että käyttäytymistäni kuullostellessani tajusin alitajuisesti hakevanikin sitä huonoa oloa, ällötystä. Nyt vielä kun saisin pihteihini sen instanssin, joka pakottaa minut kokemaan ällötystä joka kerta peiliin katsoessani, ahdistumaan vaatekaupoissa, kokemaan olemaan huonompi, rumempi, kelpaamattomampi, rankaisemaan itseäni joka käänteessä.

Mitä sille tekisin, tuolle instanssille eli sisäiselle, meissä jokaisessa ahmijassa asuvalle suisidaaliselle pikku lehmälle? Navetan taakse ja nappi otsaan!