Joulujuttuja järjestellyt hyvillä fiiliksillä, vaikkakin aika vähillä voimilla. Yhtenä kantavana ajatuksena on ollut ilo siitä, että broidi tulisi meille joulunviettoon. Vaan ei. "Haluavat viettää joulun ihan kahdestaan" (skitson muijakaverin kanssa), mutsi kertoi selityksen. "Aikuisiahan tässä kaikki ollaan". Paitsi lapset. Se siitä sitten. Olisin ollut valmis vastaanottamaan sen muijankin tänne, mutta ei. Kyse on siitä, että se muija tahtoo pitää langat käsissään ja kaikki asianomaiset pihdeissään. Ehkä mutsille ja faijalle broidi olisi päässyt, mutta tämä olisi pitänytkin olla vähän odotettavissa, että ei meille.

Sattuu, kyllä. Olisi sen voinut sen toisenkin kerran tänä vuonna nähdä ennen seuraavaa joulua. Olisi nähnyt siskontyttönsä. Mutta emme me sitten hänelle merkitse mitään, lapset tai muu perhe.

On hylätty olo. Broidille en merkitse mitään, mutsi ja faija on vaan kädettömiä pyörittelijöitä, joiden intressit on enemmän siskon ja broidin hyvinvoinnissa, mitä minusta, minunhan kuuluu olla se helppo lapsi. Ainakin helppo ohittaa nykyään, huomio kiinnittyy tyttöihin. Minä olen vain se kuori, josta ne pullahti. Omille vanhemmilleni.

Aika alamaissa. Meni puhti pois. Tekisi mieli sanoa mutsille ja faijalle, että selvä, ei mekään olla koskaan vietetty kahdenkeskistä joulua, joten nyt päätettiin olla ihan omalla porukalla, sori vaan, mutta aikuisiahan tässä kaikki ollaan, eikö? Mutta se olisi lapsellista kostonkierrettä, juuri jotain semmoista, mitä se demoni yrittääkin nostattaa. Vedän syvään henkeä ja rimpuilen kaksin käsin muistelemaan, mikä se zen-mieli oli.

Mutta eipä tee mieli ryhtyä mihinkään piparinpaistoon.