Sanotaan, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Ihan järkeenkäypää, muttei natsaa läskistymisteni kanssa. Mutta johtuisiko se siitä, etten ole kovin balanssissa muutenkaan.

Tuossa aamuyön tunteina nimittäin yritin miettiä kokonaisuutena, missä vaiheissa olen lihonnut elämässäni. Kyllä siinä oli semmoinen kymmenen vuoden kierto. Ensin 7 - 8-vuoden iässä - kun aloitin koulun, seuraavaksi noin 16 - 19-vuotiaana, eli kun koulu loppui ja olisi ns. pitänyt ottaa elämä haltuun, eikä mitään tapahtunutkaan. Reilun parikymppisestä sitten laihduinkin, ja aloin lihoamaan jälleen 27-vuoden paikkeilla, ensimmäisestä raskaudesta.

Kaikki vaiheita, jolloin olen joutunut uuteen, turvattomaan tilanteeseen, elämän tai ihmisten suhteen. Peruskouluhan oli hirveä isku syrjässä asuvalle tytölle. Iso, pelottava paikka. Kiusaavia isompia lapsia. Kun se rytyytys loppui yhdeksän vuoden kuluttua, jäin jotenkin polkemaan paikoilleni; oli tarkoitus tehdä kaikenlaisia asioita, edes ajelehtia paikasta toiseen, mutten edennyt yhtään mihinkään. Mitään ei oikein tapahtunut. Työttömyyttä ja gravidia alkoholinkäyttöä kylläkin. Osa- ja määräaikaisia työsuhteita. Ei mitään pysyvää, ei mitään suuntaa, edes pysymättömyyden tai suunnattomuuden saralla. Ja sitten tämä avioliitto ja salamaraskaus. Enhän koskaan ole ollut edes mitenkään järkevässä suhteessa, ja sitten lyödään koko hoito lukkoon ensimmäisen sellaisen kanssa.

Elämänmuutoksia, joissa joutuu uuteen henkiseen ympäristöön. On pehmustettava itsensä mahdollisilta kolhuilta. On manifestoitava oma kelpaamattomuutensa ulkoisesti, jotta kaikki näkisivät, että tämä ei kelpaa mihinkään, tämä on kelvoton, tämä ei ansaitse mitään. Juuri tuommoinen hylkäämispyyntö, josta Emaliastia kirjoitti kommentissaan.

Lyö itseäsi ennenkuin muut lyövät.

Läsäytä läskiksi.