Olen tämän häiriökäyttäytymiseni tiimoilta pohtinut paljon, mikä on sen salaisuuden viehätys. Miksi kaikki semmoinen ongelmallinen, sanotaan vaikka itsetuhoinen käyttäytyminen, on niin mukava tehdä salassa? Miksi pikkulapsena vaivuin hurmokseen, kun pääsin kähveltämään jotain karkkia toisilta ja syömään sen kaikessa hiljaisuudessa? Teininä odotin ihokarvat pystyssä, että takavalot häipyvät näkyvistä, jotta pääsen kirmaamaan takapihalle röökistelemään. Muutaman vuoden kuluttua juhlin oveluuttani, jolla vilahdin ovesta huikaten terve vaan - eivätpähän ikinä arvanneet, että olin matkalla baariin juomaan viinaksia ja tyrkyttämään itseäni (varsinkin loppuiltaa kohden melkein kenelle vaan satuin kelpaamaan). Parin kympin kynnyksellä odotin, että nukkuivat, jotta hipsin blosseille takaovelle. Ja niin edelleen. Ja nyt miehen ja lasten kanssa samaa toimintaa: kaikkea salaa. Miksi?

Joskus koukkasi syvää sielusta, kun näin jonkun ongelmakoiradokumentin (kyllä, olenhan itsekin sellainen). Siinä eläinpsykologi selvitti, että koira, joka yksin jäätyään alkaa systemaattisesti tuhoamaan kämppää, ei ole vain ilkeä, vaan heikko yksilö, joka tarvitsee laumansa suojaa ja turvaa. Tällä tuhoamisella se yrittää osoittaa, että "katsokaa minua raukka parkaa - jos jätätte minut yksin, kaikkea tällaista voi tapahtua. Voi ei, katsokaa, eikö kukaan ole täällä sanomassa, ettei noin saa toimia, ettei tapetteja saa repiä! Apua! Nyt tuhosin sohvan - auttakaa!". Tämä todella kouraisi syvältä - minähän itsekin teen jotain tuollaista. "Voi ei! Kukaan ei pidä minusta huolta - nyt join liian monta viskiä ja tuo ukko ui liiveihin!".

Viikonloppuna ymmärsin vähän enemmänkin itsestäni.

Kiireessä lähteminen tiuskimista ja äyskimistä ja kaikenlaista, mykkäkoulua. Sitten se viimeinen niitti, kun pusken rattailla hissireitin läpi, hän nopeammin liukuportaita esikoisen kanssa. Ulkoilmassa kipaisevatkin juoksuun, me rahjustetaan perässä, nämä katoavat bussin uumeniin, me vauvan kanssa jäädään siihen helvetilliseen tuuleen ja viimaan, ai kiitos paljon, ajattelen jo hetken, että parempi niin, ettei tarvitse murjottaa samassa junassa mutta oi sentään, se onkin ns. vanha juna, korkea, en minä tuonne ala pönkäämään rattaiden kanssa vaikka joku auttaisikin nostamaan. Voi juuri kaikki ne kirosanat mitkä mielikuvitus tuottaa voi. Ja haistakoon mies juuri ne kaikki mahdolliset asiat, mitkä haistattaa voi. Siellä nieleskelen kyyneliä tuulessa, suunnittelen jo vakavasti himaan lähtöä, mutta ajatus esikoisesta saa pysähtymään. Se kuitenkin odottaa ja pettyy. Ei ole sen syy, että äiti ja isä tappelevat. Puuskutan jäätymispisteessä. Vauva onneksi nukkuu. Käännyn jo kerran kioskin ovelta, kaartaen takaisin muutaman metrin päästä. Antaa mennä, jumalauta. Sininen pikkuaski ja tikkuja, kiitos. Typerää, tiedän, mutta olen pyörtymässä vitutukseen.

Olen aina karsastanut rööki suussa lastenvaunuja lykkiviä vanhempia joten etsin syrjäisen paikan ja asetun tuulen alapuolelle. Murrosikäisen uholla vetelen sauhuja tietäen, ettei se oikeasti helpota yhtään mitään, ja että morkkisten määrä tulee olemaan giganttinen. Maistuu pahalle ja alkaa vähän huippaamaankin.

Mutta oivallus! Sillä hetkellä ymmärrän kuin päähän lyötynä, miksi toimin niin: se on joku fiktiivinen itsemääräämisoikeus. Olen toteuttavinani itseäni. Kaiken muun aikaa joku muu tavallaan määrittelee sen, mitä ja miten minun pitäisi tehdä ja toimia. Kun teen jotain, mikä ei ole hyväksyttävää, teen sen ottaakseni itse itseni haltuun, omasta tahdosta. Kapinaa, vastarintaa. Ei siis pelkkää itsetuhoa mutta sitäkin. - Itsemurhahan on äärimmäisin oman tahdon ilmaisu, kieroutunut sellainen - äärimmäinen toimi kaikkea vastaan, yksilö itse päättämässä itsestään, elämästään.

Tosin kun se säälittävä kultainen noutaja, joka tarvitsee vahvemmat yksilöt kertomaan, kuinka toimia, minä säälittävä pakenen laumasta toimimaan vastoin sen tahtoa osoittaakseni itselleni olevani yksilö.

Tätä on vähän vaikea selittää, mutta toivottavasti sen ymmärtävät edes kaikki muut sellaiset, jotka on ehdollistettu toimimaan tietyllä tavalla ollakseen hyväksyttyjä.

Elämässäni on vieläpä toiminut semmoinen kummallinen kaksoispolariteetti akselilla vanhemmat - isosisko. Vanhempien mielestä minun kuuluisi olla se sopuisa, helppo lapsi, joka ei aiheuta ongelmia. Systeri taas on ollut alusta alkaen suuresti kateellinen, jopa sairaalloisella tasolla, yli normaalin sisarkateuden. Se taasen on halunnut nitistää ne ns. hyvät ominaisuudet, joita vanhemmat on multa edellyttäneet. Kiltti, toimeentuleva jne. Systeri on osoittanut suopean hyväksyntänsä, kun olen kapinoinut vanhempia vastaan, liittoutumaa vahvistettu yhteisillä haukkumissessioilla. Tästä kiitoksena se on tietenkin haukkunut kavereilleen, millainen kaksinaamainen nuoleskelija olen. Damned if you do, damned if you don't. Jos olen ollut liian "kiltti", olen menettänyt siskon hyväksynnän, jos liian "tuhma", vanhempien.

Nyt sitten odotan miehen kertovan ne normit, jotka minun olisi täytettävä ollakseni hyväksytty, jotta voisin vastaan pyristellen yrittää niitä noudattaa, ja kipaista heti kulman taakse paheisiin säilyttääkseni itsekunnioitukseni.

Aika peräinen kuvio. Ei taida toimia, noin pitkällä tähtäimellä?