Meillä, jotka olemme tavalla tai toisella elämässä tuuliajolla, tuntuu aika usein olevan epätasapainoinen, epäkypsä äiti, joiden kanssa itse joudumme olemaan se vanhempi, kypsempi, äiti äidille.

Kuten yksi ystäväni, aika hukassa monen asian suhteen, kuuntelee alkoholistiäitinsä itkuparkukännisoittoja yökaudet kellonaikaan mihin hyvänsä. Tyynnyttelee, järkeistää, rauhoittelee.

Miten itse juoksin lapsena lohduttamaan makuuhuoneeseen ovet paukkuen painelevaa parkuvaa äitiä, joka ei laisinkaan pärjännyt yhteenotoissa systerin kanssa. Miten se vieläkin valittaa ja kitisee, ja minä lohdutan ja lepyttelen, yritän selittää toisten käyttäytymistä parhain päin. "Ei se sitä niin tarkoita, mutta..."

Tarjotaan tikkaria, puhalletaan pipiin, tietoisina siitä, ettei meillä ole oikeutta itse vaatia tikkaria tai lohdutusta, silloin lapsiäitimme alkaisi itse kiukuttelemaan kahta kauheammin, että "kuinka sinä voit olla noin itsekäs! Etkö yhtään osaa ajatella, miltä minusta tuntuu?"

Murroiässä on yritetty aika radikaaliakin irtiottoa, mutta koska äiti on heikko, eikä pärjää yksin, ollaan palattu vaivihkaa takaisin, eikä näin ollen olla saatu sitä jotain ihmisen henkiselle kasvulle välttämätöntä irtautumista vanhemmistaan. Olemme vähän liekassa lopun ikäämme, sittenkin lapsia, meille ei ole annettu aikuisen valtuuksia äitimme taholta. Kadehdimme hiljaisuudessa niitä, joille on annettu tasapainoinen äiti, tasapainoinen murrosikä ilman ääri-ilmiöitä, ja sitä kautta tasapainoinen aikuissuhde äitiinsä.

Olemme lapsiäitejä. Äitilapsia. Kuinka murtautua irti tästä liekasta? Pääsemmekö eroon ennen kuin laskemme kukkalaitetta arkulle, poistummeko vasta muistotilaisuudesta vapaina, aikuisina naisina?