Ei vaan käynnisty ei. Olen nuokkunut kahdet päikkäritkin tänään. Juon toisen kupin kahvia, jos sen avulla pääsisi liikkeelle. Mutta voipi olla, että menee taas kilvoitteluksi kauppaan ehtimisen kanssa. Nyt jotenkin antaa itsensä repsahtaa, kun tietää saavansa piakkoin apua. Vähän niinkuin silloin keväällä kun luin sen Tunteet ja syöminen -kirjan, heittäydyin oikein kaksin käsin ahmimiskohtauksiin ja salasyömisiin, oli muka saanut luvan, kun tunnisti sairautensa sairaudeksi.

Miehelle printtailin pari juttua netistä, masennuksesta ja BEDistä. Viivasin korostuskynällä oleellisia kohtia. Neuroottista. En tiedä, lukiko se niitä, ja jos luki niin mitä ajatteli. Ei se tänään ainakaan neuvonut mua "katsomaan tulevaisuutta positiivisesti". Mutta kunhan ymmärtäisi, ettei häntä olla mistään syyttämässä. Tai ettei syyttäisi itseään. On kuitenkin ehtiessään niin osallistuvainen mies. Eikä sitä voi pahana pitää, että opiskelee ja käy töissä, se tuskin on kaiken perimmäinen syy, ettei hyväksy meidän perheen osalta fattassa käyntiä.

Joku kumma aie muhii, tiedän jo, että kaupasta saattaa hyvinkin tarttua suklaalevy matkaan.

Mutta jos nyt tänään, onhan niitä jäänyt jo väliin eräitäkin, useampia.