...ulkona ja vähän sisälläkin. Unelias, hidas olo. Ei ihan yhtä väsynyt kuin eilen, mutta hidas. Vaikuttaa tietenkin toi saatanan tuhruinen ilma, joka on pitänyt sisätiloissa. Oli jotain sankariaatoksia lähteä ulkoilemaan, mutta päikkärit tuli väliin, ja viiden aikoja oli jo pimeää! Äärhää!

Otin eilen sittenkin kuitenkin kokonaisen tabletin, tuli mieleen, että kun on menossa niin menköön - ehkä se vaikuttaisikin sitten nopeammin. Toiveikasta ajattelua, mutta? Ja tosiasiana sekin, että jos lääkkeet arvioidaan kai yleensä jotain 60 kg naisihmisen ja 80 kg miesihmisen elimistölle, niin mähän vastaan jumalauta 1,5 raavasta miestä  kaikilla noin 120 elopainokilollani (enpä ole uskaltanut edes tarkistaa asiaa viime aikoina).

Miehen piti lähteä esikoisen kanssa seuroihinsa, mutta vaihtoikin vauvaan, jonka kanssa on viettänyt vähemmän kahdenkeskistä aikaa, kuin esikoisen kanssa aikoinaan. Ihan ok, on söpöä viettää aikaa kahdestaan esikoisen kanssa joutilaana kotona; yleensä ollaan kahdestaan aina jossain asioilla, ostoksilla, ulkona. Nyt lueskellaan, keitellään linssimuhennosta ja tummaa riisiä (joka ei näköjään taaskaan kypsy koskaan), piirretään, jutellaan. Laatuaikaa. Ainoa pikku piilosärö on lautaskaapissa - keksipaketti ja perunalastupussi, jota äiti ei pääsekään tuhoamaan, ainakaan yhtä vapaasti kuin jos olisi jäänyt vauvan kanssa. Siis ei hemmetti, että joku sairaus häilyy varjona minun ja lapseni välissä. Että toisaalta on kivaa ja nauttii, mutta toisaalta on vähän piilokitkut. Aika sairasta. No, onneksi se toisaalta, sittenkin, on vain ruuasta kysymys.