Toista viikkoa kestävän flunssasesongin aikana olen todella tiedostanut sen, kuinka pienet kuviot mun elämässä on. Niin pienet - maantieteellisesti, älyllisesti, fyysisesti. Joka päivä samaa rataa, plösö emäntä lyllertää yllätyksettömän elämänsä läpi pienessä karsinassa.

Tällaisesta valituksesta saan huonon omantunnon, sillä tietenkin pienet rakkaat tyttöset ovat parasta seuraa, jota elämässäni voin saada, eikä heitä yllätyksettömiksi voi moittia.

Mutta sittenkin. Tuntuu kuin ei voisi hengittää.