Yöbussissa istuessani ajattelin kaikenlaista ja en ajatellut yhtään mitään. Tuli mieleen aika ennen ja vertasin sitä aikaan nyt, tähän hetkeen, juuri nyt, bussin kiitäessä ohittaen pimeän maiseman, satunnaisten kulmakapakoiden loisteputkimainosten, katuvalot, joiden loistetta ei kukaan ole katsomassa.

Millaista se oli ennen, ja kuinka se eroaa siitä, mitä se on nyt, kun palaan kotiin nukkuvan perheeni luo, enkä pimeydessä odottavan synkän, nieluunsa ahmaisevan yksinäisyyden. Olenko minä eri ihminen nyt kuin silloin, jos eroavuuksia on, millaisia?

Mitä ne muut hahmottumattomat ajatukset olivatkin, jotka piirsivät vain summittaisia ääriviivoja mieleen, yksi asia piirtyi kristallinkirkkaana:

Mä niin haluaisin lopettaa tämän ahmimisen ja masennuksen, lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, että helvetti nyt loppui tämä pelleily tähän, päästäkää minusta irti ja menkää pois - ei tarvitse tulla takaisin.

Haluaisin niin lopettaa, elää normaalia, tavallista, järkevää elämää, nauttia ja iloita asioista, kokea pettymyksiä normaalilla tasolla, ilman että maailma romahtaa joka pienestä takaiskusta, ja etenkin olla rohkea tekemään ja yrittämään asioita, kuten normaalit ihmiset, sensijaan, että tuomitsee itsensä jo etukäteen epäonnistumaan, luovuttaa ennenkuin yrittääkään.

Olla. Normaalisti. Ihan tavallisesti.

Mutta kuinka? Missä on se pöytä johon sitä nyrkkiä lyön?