Irene Kristeristä on tullut mulle ihan guru. Jee. Ainakin tässä asiassa. Viittaan toistuvasti ja mainostan kaikille.

Tuossa Vantaan Lauri -lehden haastattelussa, jonka olen lisännyt linkkeihin, kerrotaan, että "Pakonomainen ylensyöminen on hänelle itselleenkin tuttua. Oman riippuvuutensa syntyä hän on jäljittänyt murrosiästään.

- Murrosikäinen samastuu samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa. Siihen aikaan kun olin murrosikäinen, äitini eli kautta, jolloin hän koki itsensä huonoksi. Mistä olisin siis voinut saada hyvän itsetunnon eväät? " Olen eräitäkin kertoja märissyt täällä äitisuhteestani ja muista perheen sisäisistä kummallisuuksista. Tuota haastattelua mietittyäni mieleen on juolahtanut yksi mutsin piirre, joka ärsytti ja inhotti aivan suunnattomasti; se oli juuri sitä sen keskipisteenä olemista, että tavallisesti eteenpäin mateleva arki ei ollut mitään, jos hän ei saanut erityistä huomiota. Se hoki tätä jossain siivous- ym. tilanteissa, kuinka "häntä pidetään itsestäänselvyytenä ja jonain robottina, joka vaan hoitaa kaikki asiat, ihan kuin hänellä ei olisi mitään tunteita tai tarpeita - joutuisipa hän joku päivä sairaalaan, niin olisimme kaikki pulassa, että kuka nyt tekee kaikki nämä asiat kun hän ei ole täällä passaamassa, vaan makaisipa jonkun vakavan sairauden kourissa viikon tai pari ja joutuisimme selviytymään itse". Siis joo - varmasti jokaista äitiä turhauttaa, ja varmasti kokee, ettei tekemisiä arvosteta tarpeeksi, vaikka tämän ymmärsin hyvin, kärvistelin suunnattoman vitutuksen kourissa, sillä: 1) ei kenellekään muullekaan jaettu mitään huomiopalkintoja, hommat vaan hoidettiin. Yhtä lailla faija olisi voinut heittäytyä marttyyriksi, kun tekee lumityöt talvella ja leikkaa nurtsin kesällä, eikä kukaan kiinnitä siihen huomiota. Ja minäkin tein aikalailla kotitöitä, muttei mutsi ikinä huomannut taputtaa päälaelle, että onpa kiva kun autat. 2) Kuinka sairasta sitten on toivoa joutuvansa sairaalaan, että saisi huomiota?!? Kyse kuitenkin oli siitä, että 3) se nyt vaan teki ne asiat. Olisi voinut pyytää jotain muutakin. Monta kertaa tähän märinään ajattelin, että menisi vaan, helvetti, sittenhän sitä vituttaisi, kun samat asiat hoituisi ilman mitään kouhkaamista. Ja kun lapsenansa kuitenkin rakasti äitiään, 4) miksi se ei ollut tarpeeksi? Olisi pitänyt liputtaa ja heitellä ruusun terälehtiä kahdesti viikossa? Tämä on yksi näistä pahan olon peruskivistä; jos rakastan vilpittömästi, se ei vaan riitä. Minun rakkaudellani ei ole merkitystä.

Toinen tästä kyseisestä haastattelusta kolahtava kohta on "Lapsi on voinut joutua kokemaan olevansa huono tai hyljeksitty. Kenties vain jokin puoli hänestä - se puoli joka osaa tai menestyy - on kelvannut vanhemmille.

Kristerin mukaan on äärimmäisen vaikeaa tuntea se tunne, että on huono ja arvoton ja että ei kelpaa omana itsenään. Sen vuoksi moni mieluummin syö tai juo liikaa, että voisi tuntea itsensä huonoksi - ei enää oman huonommuuden takia, vaan viinan vuoksi tai siksi, että on lihava." Varmaan siinä postauksessa, jossa kirjoitin keskimmäisen lapsen näkymättömästä roolista, kirjoitinkin, miten koin jo lapsena tulevani hyväksytyksi olemalla "se helppo lapsi". Muistan ihmetelleeni sitä, miten sisko ja broidi "saivat" kiukutella ja olla hankalia, mutta itse tunsin tulevani torjutuksi, jos rähisin. "No älä SINÄ nyt viitsi!". Tai sitten mua ei vaan otettu tosissaan. Muistan jostain ehkä 4 - 6 vuoden iästä tilanteita, että kiehun raivosta ja kiukusta, ja koko muu perhe vaan pitää hauskaa mun kustannuksella, tai ei noteeraa laisinkaan. Miten joku alle kouluikäinen uhkaa tappavansa itsensä leipäveitsellä, jos sitä ei huomioida? Tietenkin se oli jostain suomifilmeistä opittua, mutta kuitenkin? Ja mikä fiilis se oli, kun parkuu ja kirkuu raivosta, ja mutsi ja faija vaan naureskelee sisarusten kanssa. Meinasi verisuoni hajota päästä. Ei ihme, että meinasi keittää yli, kun esikoisen kanssa oli joku uhmaiän tilanne päällä, ja faija alkaa naureskelemaan sille, että "tekoitkua, ei mene läpi, bu-huu, heh-heh". Täytyyhän kaksivuotiaalla olla lupa ja oikeus ilmaista itseään niin, että se otetaan vakavasti! Eikö sitä mulle ole sitten annettu, kun ovat päättäneet, että tämän kuuluu nyt olla "se helppo lapsi"? Tässä toinen pahanolon kivijalan lohkareista: minulla ei ole oikeutta suuttua tai kokea saati osoittaa muitakaan negatiivisia tunteita.