Kyseessä oli ilmeisesti vähän kuin lapsuudenkotini, vaikkei se sitä oikeaa muistuttanutkaan, mutta olin asunut siinä, ja nykyään vanhempani. Jonkun kummallisen vakuutuspetoksen vuoksi talo piti polttaa, ja juoneen kuului, että se oli minun tehtäväni. Näin ollen lavastettiin tilanne, että olisin ryypiskellyt yksinäni siellä, ja jostain kumman syystä humalapäissäni roiskinut sinne tänne tärpättiä (?!?). Ja koska lattia oli täynnänsä kaikenlaista paperia, ja minä humalassa, olisi täten järkeenkäypää, että olen tupakalla tuikannut koko paskan palamaan vahingossa ja ilmeisen syyntakeettomasti. Mutta kun oltiin jo tärpätit levitelty, tajusin, että talossahan on kaikenlaista muistorikasta, esimerkiksi valokuvia kuolleesta lapsestani (joka oli kai poika, eli ei oikea), sekä kaikenlaista roinaa lattialla kasoittain, jota kukaan ei ollut käynyt läpi. Nämä valokuvat liittyivät myös siihen, että niitä oli katseltu (oikeasti) kuolleen mummini kanssa, joten niillä oli muistoarvoa näistä molemmista. Tein tenän, enhän minä tätä taloa halua polttaa, kun siellä on näin paljon kaikkea tärkeää. Etenkin faijan mielestä olisi pitänyt tuikata tuleen vaan, mutta pistin projektin poikki.

En tiedä, mitä tärpätit ja dokaamiset meinaa, mutta sen verran muistan jotain Jungin kirjaa lukeneeni, että talo edustaa aina meitä itseämme, millaisina näemme itsemme, ja loppujen lopuksi kaikki ihmiset unissamme edustavat eri aspekteja omasta itsestämme. Että isä on kypsä miehinen puolemme, äiti kypsä naisellinen jne. jne. Ja tuli lienee universaalisti uudistava, puhdistava elementti.

Joten on helppo tulkita, että toisaalta järki sanoo, että pitäisi tehdä muutos ulkoiseen itseen, pistää hulinaksi,mutta sitten joku peri-itse ei tahdo luopua siitä kaikesta tarpeettomasta roinasta, jota on lattialla polviin saakka, koska pelkää samalla menettävänsä jotain, millä on sentimentaalista arvoa.

Mutta miksi olisi ollut lapsi, joka on kuollut? Tosielämän kymmenen vuoden takainen abortti, joka raastaa vieläkin? Vaiko haaveita, jotka ei toteutuneet?