Teen jokapäiväisiä asioita miltei kuten aina ennenkin. Hoidan lapset, teen kotijuttuja, käyn kaupassa, kaikkea sellaista. Mutta jotenkin ei vaan onnistu. Veto poissa. Se tyhjyyden tunne. Että olen ihan ontto sisältä. Jään kaupassa tuijottamaan ruokahyllyjä, enkä ole ollenkaan varma, mitä pitäisi tehdä. Mitä piti ostaa? Mitä voisi ostaa? Mitä piti tehdä yleensäkään? Tavallaan tiedän kyllä sen listan, miten suorittaa asiat, ojentaa käsi ja ottaa tomaattimurska ja kävellä seuraavaksi maitohyllylle. Mutta jos lähellä olisi tuoli, menisin siihen istumaan ja jäisin siihen vaan. Ja sisällä myllertää sellainen lähestyvä oksennus -fiilis jossain henkitasolla. Se on ehkä loputon itku. Mitä jos se kohta ryöpsähtää ulos? Tulee suurena yökkäyksenä, jatkuu parkuna, eikä lopu koskaan?

Kun voisin käydä vaan makaamaan, eikä tarvitsisi nousta ylös. Ei tehdä mitään. Voisi vaan vajota katatoniaan. Suih.

Väsymyskö saa aikaan omituisia valon- ja varjonvilkahduksia näkökentässä? Vai olenko sitten matkalla sekoamiseen ihan tosissani. Pieniä kummia pilkahduksia häilähtää aina toisinaan.

Kävin kirjastossa lasten kanssa. Lastenosastolla aika meni, mutta nopeasti vilkaistiin äidille levyhylly. Siellä Fugeesin Blunted ja se toinen, suositumpi läpsähtivät vastaan. Hehee, nyt me tullaan Suomeen kun sua ei kiinnosta, viisi vuotta sitten olisit tehnyt mitä vaan saadaksesi meidät takaisin yhteen ja sinne, nyt sua ei vaan nappaa. Ja Rolling Stones, joo, "Hot Rocks" vaikkei mielestäni Lady Jane, Time is on my side tai Ruby Tuesday mitään kuumia rokkeja olekaan. Mutta se Mother's little helper. Puen vauvalle haalareita ja tajuan istuvani lummejulisteen alla. Kummallista. Blogi ulottaa lonkeroitaan reaalielämään?

Heh heh, onneksi olen vielä riittävän ok käsitelläkseni näitä kuivalla sarkasmilla. Enkä oikeasti pelästy niitä kummallisia juovia rakennusten seinässä, kuuntelen vain väsyneesti, kun ajatukset kysyvät hui, mitähän tuokin tarkoittaa, ja toiset ajatukset vastaavat, että noh, tiedät kyllä itsekin, ettei mitään, mutta jos sinua olisi napautettu lapsena ohimoon sopivassa kulmassa, olisit nyt varmaan vajoamassa johonkin psykoosiin.

Tai mitä lie. En tiedä. Jospa nyt vihdoin ottaisin ensi viikon projektiksi soittaa sinne lääkärille ihan tosissani.