Tuijotellessani sinne tänne katse osui lojumaan jätettyyn pikku muovipussiin, jonka alareunassa luki:

"Please, don't throw me away, use me again!"

Hemmetti, mulla olisi pitänyt olla semmoinen t-paita niinä 17 epätoivon vuotena. Sitähän se mun elämä oli, miesten suhteen. Olisinpa ollut fiksumpi, olisinpa ollut se viisas neitsyt. Olisinpa viitsinytkin pidättäytyä neitseenä ainakin aikalailla pidempään kuin 14-vuotiaaksi.

Ällöttää. Kuvottaa. Miten ja miksi ihmeessä niin kävi, että annoin kaikkien niiden äijien käyttää itseäni. Ja mä olin vaan, että "jee, älä heitä minua pois, käytä uudelleen!" Potkittu rakkikoira, joka rapsutusten toivossa palasi aina vaan potkittavaksi ja oli vielä iloinen, kun sai pari rapsutusta ensin.

Se oli semmoista ihmissuhteiden korvaamista. Tai oikeastaan hajautettua toimintaa. Oli todella, erittäin suuresti hyviä ja syvällisiä ystävyyssuhteita miessukupuolen kanssa. Mutta vain platonista ystävyyttä. Ja oli lihallisia suhteita, nopeita, lyhyitä ja joitain kummallisia roikkumisia. Eikä näitä kahta koskaan saanut sulautettua yhteen onnistuneesti, ennenkuin tapasin siippani.

Mutta siinä vaiheessa olin jo käytetty liian useaan otteeseen. Olin jo niin leipiintynyt kaikkien traagisten ja tragikoomisten suhteiden jälkeen, että yllättäen, kun joku olikin tosissaan, jäi mulla joku lamppu sisältä syttymättä, jostain sieltä ensimmäisen ja toisen chakran tietämiltä; ankeaa seksiä. Ei fiilistä. Mies ei tietenkään sitä huomannut, hän kun siveellisemmän elämän viettäneenä oli, sanoisinko, koulupoikamaisen viehätyksen valloissa. Ehkäpä myös tämä koulupoikamainen kömpelyys saattoi jättää mut hieman kylmäksi, mutta hyvänen aika! Kyseessä sentään mies, jota rakastan, joka rakastaa minua, ja jonka kanssa mentiin sitten naimisiin ja tehtiin lapsia! Miten? "Tylsästi".

Jossain kirjassa, olisiko ollut Keittiöön ja vuoteeseen, josta elokuva Suklaata iholla, kirjoittanut Laura -jotakin? oli teoria, että jokaisella meillä on hekumaa vain tietty määrä, kuin rasiallinen tulitikkuja. Tuntuu, että olen tuhlannut omat tikkuni kauan sitten. Nyt täytyy vaan hakata kiviä yhteen ja odottaa, että kyllä sieltä joskus toinenkin kipinä vielä tulee.

Siksi ällöttää nämä kaikenlaiset Sinkkuelämää -tv-sarjat ja MTV:n pebanpyöritysvideot. Seksiä tungetaan joka tuutista silmille ylenpalttisesti, mutta kuinka moni todella tietää, mitä ylenpalttinen seksi (ainakin ilman minkäänlaisia tunnepuolen sisältöjä) loppujen lopuksi saa aikaiseksi? Kylmiä, katkeria, kyynisiä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät osaa yhdistää seksiä ihmissuhteeseen, sitten kun sellainen sattuu kohdalle.

Olin jo ulkoistanut seksin kauas tunne-elämäni läheisyydestä. "Please, use me again". Joskus oli jonkin aikaa jopa päiväkahvi-eksperimentti, kun sain tarpeekseni ikävästi päättyvistä, yksipuolisista ihastumisista, ja ajattelin, että helvetti, jos vaan panette niin yhtä hyvin voitte maksaa siitä myös. En minä sitä kovinkaan kauaa kestänyt. En sentään ihan niin kyyninen ollut. Ja siistitkin ukot oli aika vastenmielisiä. Hesarissa olikin joku aika sitten sunnuntaina artikkeli opiskelijatytöistä, jotka rahoittavat opintonsa päiväkahveilla. Siinä oli paljon ahdistavan tuttua tekstiä, paitsi että ne molemmat oli aika "pro" ja pärjäsivät todella hyvin - mutta ne molemmat olivatkin hoikkia, anorektisia. Paksukaiset kuuluu vain marginaaliryhmän kiinnostuksen kohteisiin; mulla on väärä syömishäiriö ammatilliseen toimintaan. Joka tapauksessa se oli ehkä ankarinta tylytystä, mitä itselleni olen kuunaan tehnyt. Jälkeenpäin kun sitä vaihetta mietin, aloin epäilemään itseäni, että miten paljon kyseessä oli rahallinen hyöty, ja miten paljon joku alitajuinen itserankaisu. Se rahallinen hyötyhän oli aika kyseenalaista: heti sen 300 Fim saatuani säntäsin aika pian dokaamaan tai säätämään. Harvoin niillä rahoilla mitään järkevää ehdin tekemään. Vitutti jälkeenpäin, kun tajusi, että olin muutamankin tonnin pistänyt ihan tyhjänpäiväisyyksiin, vaikka elinkin työttömän pienillä korvauksilla.  

Sitten vielä jokunen sukupuolipainotteinen ihastumissuhde, joiden lopputuloksena aina oli, että tajusin toisen osapuolen vain käyttäneen itseäni, ja minä olin ollut ihan kybällä fiiliksissä. Eikai sitä sitten oikein uskallakaan pistää mitään vitosvaihdetta päälle, kun tulee joku, joka on ihan tosissaan. Kun voin sanoa olleeni ihan kohtalaisen näpsäkkä niissä puuhissa. Monta kertaa on vaikersivat, että "ei jumalauta ole koskaan tuntunut tältä" ja näkee kyllä ilmeestäkin, että toisella on maa järissyt pahan kerran, silti seuraavana päivänä ne hipsivät kurjaan elämäänsä takaisin, etsimään sitä hoikkaa ja nättiä tyttöystävää. Sillälailla minä niitä vähän niinkuin rankaisinkin; kun päättivät panna vaan joutessaan, kun eivät saaneet parempaakaan, käy niille niin, että buckle up your seatbelt, Dorothy, 'cause Kansas is going bye-bye, eikä sen jälkeen ne hoikat, kauniit lahnana makaavat tuntuneet enää samalta. Ne joutuivat häpäisemään itsensä minun kanssani. Heh heh, kurjat koirat. "Joo, soitellaan". Luulitteko, että edes uskoin?

Kylmä, katkera, kyyninen ihminen. Ja nyt haluaisin niin kovasti saada ne fiilikset takaisin avioelämään, kuinka ne löytäisin, miten se on mahdollista? Onko se edes tarpeellista?

Kerran, tuossa vähän aikaa sitten, yllätyin itsekin, kun suoritin sitä mekaanista teeskentelyä, alkoikin ihan kuumottamaan oikeasti. Hoo, ehkäpä se onkin mahdollista löytää se liekki uudestaan, kuka tietää. Kaipa jonakin päivänä vielä, kun ei ole lähietäisyydellä nukkuvia jälkeläisiä, voisin unohtaa kaiken menneen ja antaa palaa.