Se, että elämäni on pientä, ei tarkoita, ettenkö nauttisi siitä, ja vielä enemmän nauttisin ilman masennuksen latistusta. Mies ei varmaan edes ymmärrä, kuinka paljon merkitsee, kun tehdään edes pieniä, arkisia asioita yhdessä. Käydään hoitamassa asioita, käydään ruokakaupassa, käydään syömässä roskaruokaa yhdessä. Koko perhe. Loppupäivän hyrisen sydämenkuvat silmissä ja toivon, etten olisi liian väsynyt ehdottaakseni illalla rivakkaa aikuisviihdehetkeä jälkikasvun nukahdettua.

Muutenkin tässä mennyt jo pitkään yllättävän hyvin. Ihan ihmetellyt, että kuinkas nyt ei pläjähdä mitään selkkausta päälle. Noh, piakkoin pitäisi alkaa "ne" ajat taas, eiköhän se tilanne korjaannu sitten viimeistään.

Mutta kun tuon mökkikeikan tein lasten kanssa, tajusin vasta palattuani, että miehen kanssa ei ollakaan oltu vielä niin pitkään erossa. Oltiinhan sitä sitten aika söpösiä pupusia kun palasin, tuli oikein huono omatunto, kun tajusin, etten itse kaivannut yhtä paljon kuin minua oli kaivattu. Sopisi olla opiksi ja ojennukseksi itselleni; olen tärkeä miehelleni, vaikka itse hanakasti haluan uskoa päinvastaista ja nähdä itseni täysin tarpeettomana yksilönä.